Myrskynmerkki

5.8.24 Myrskyn (Crofter´s Only Sailor Jenny) ja Bonon (Crofter´s Only Master Kisser) myöhään illalla vauvat syntyivät. Saldoksi saimme 3 urosta ja 1 nartun.

Uroksista 1 on tricolour ja 2 blue merleä. Merlepojista toinen on viimeisenä syntynyt ja  ihan normaalipainoinen, värityksenään hänellä on vähän reilummin mustaa. Tuollainen musta vyö, kuten aidolla taistelijaninjalla sekä oikessa silmässä musta merirosvolappu. Varsin katu-uskottava mies siis! Muihin verrattuna näin vastasyntyneenä hän tuntuu pentueen helpoimmalta, hän ei turhista kitise, ilmoittaa jos on tarvetta.

Toinen merlepoika on pikkupoika, selvästi muita pienempi. Hän on pentueen suunnannäyttäjä, sillä hän raivasi tiensä ensimmäisenä ulos. Homma noin pienelle oli melko rankka, ja hän olikin alkuyön siinä hieman uuvuksissa, mutta pienillä avuilla hän aamuun mennessä jaksoi jo itse syödä tissiltä ja pysyä tissillä isompien pentujen tönimisestä huolimatta. Hyvin kaunis merleväritys.

Syvän musta trikkipoika taas on pentueen mörssäri. Hyvin määrätietoinen sälli, jolla oli kiire tissille ennen kuin edes ehti kokonaan syntyä, suorinta ja lyhintä reittiä tissille, kiitos!  Hän syntyi kolmantena. Hän on ainoa, jolla ei ole valkoista piirtoa päässään.

Toisena syntyi merlenarttu. Todella kaunis prinsessa. Ja hyvin vaativa. Hän kiljuu heti kuuluvasti, jos jokin ei miellytä. Vasemmalla puolellaan lonkan alapuolella hänellä on hiukan suurempi musta alue, joka tuskin aikuisena näyttäytyy enää niin suurena alueena. Aivan ihana. Vaikka odottelinkin sitä trikkinarttua, niin ei ole kahta kysymystäkään etteikö tämä ihanuus jäisi kotiin kasvamaan. Myönnettäköön, että hiukan ehkä jännittää jättää kotiin tämäkin määrätietoinen narttu, mutta toivottavasti Myrsky pitää pentunsa kurissa ja nuhteessa.

Kaikki 4 pentua syntyivät illalla klo 22-23 välissä. Supistukset alkoivat noin klo 19.30 jo eli hiukan meinasi allekirjoittanutta ahdistaa kun pentuja ei kuulu ja narttu vain ponnistelee 5 min välein. Maltti on valttia. Ensimmäiset 3 syntyivät plussapalloina vain 15minuutin sisään, viimeistä odottelimme 45minuuttia. Hiukan kiire meinasi tulla, mutta onneksi rauhoittava Esa-mieheni oli apuna. Esan elämän ensimmäinen synnytys. Oli ihanaa nähdä, miten hän piti pikkupoikaa kädessään ja kohta kuivasi jo seuraavaa, kotiin jäävää narttua.

Kuumottavaa oli se, että ultran mukaan odotimme 6-7 pentua. Aamulla aikaisin konsultoin Myrskyn kasvattajaa, naapurin konkaria ja vielä päivystävää eläinlääkäriä ja lopulta totesimme yhdessä, että kohtu on tyhjä. Sikses myöhään tarkoituksella tehty ultra ylipäätään tiineyden varmistamiseksi tarkoittaa myös sitä, että määrää on entistä vaikeampi laskea.

Olen todella kiitollinen kaikesta saamastani avusta vähän sinne ja tänne suuntaan. Suurin rasti on kuitenkin ollut Myrskyn ihanalla Marjo-kasvattajalla. Arvostan! <3 Hänellä ei tietenkään ole minkään sortin velvollisuutta auttamiseeni, mutta niin vain hän haluaa olla avuksi. Olen myös saanut kunnian olla ensimmäinen, joka yhdistää 2 Crofter´s Only kasvattia. Mikäs siinä, kun kerran on upeita yksilöitä, minä lähinnä nautin hänen tekemänsä työn tuloksesta.

Olen niin onnellinen tästä pentueesta, onnistuneesta synnytyksestä ja ennen kaikkea onnellinen siitä, miten upea emä Myrsky on. Pennut ovat hänen tärkein maailmansa ja prioriteettinsa. Äidin vaistot heräsivät välittömästi. Hän nuolee, pesee, imettää ja hoitaa huolellisesti. Hän jopa vilkaisee pentujaan ennen kuin alkaa itse syödä tai juoda, että onhan vauvoilla kaikki hyvin ja vasta sitten hoitaa oman tarpeensa. Ihanaa, miten hän on ottanut minut mukaan pentujensa hoitoon. Hän luottaa ja tietää saavansa apua silloin kun tarvitsee. Apua hän tarvitsee lähinnä silloin kun pentu on ajautunut hänestä liian kauas ja pentulaatikolle makuulle käydessään. Hän varoo pentuja tarkasti ja asettuu mieluummin vähän kauemmas makuulle, koska tietää minun auttavan pennut sitten tissille. Herätyskelloa en myöskään itse tarvitse, koska Myrsky kertoo omalla äänellään, että nyt tarvitaan apua.

Se hetki kun ensimmäinen pentu tarttui tissille oli ihana. Ensikertalainen Myrsky aavistuksen säpsähti uutta tuntemusta, mutta sekunnissa hän totesi asian olevan okei.

Myrsky ja pennut voivat ihailtavan hyvin. Suuri helpotuksen huokaus. Muistan vielä kuin eilisen päivän 18 vuoden takaa ensimmäisen pentueeni, jolloin ensin maitoa ei lähtenyt tulemaan ja tukiruokin jokaista pentua. Silloin nukuin noin vartin per tunti, syöttökierros kun kesti 45min 5 pennun kanssa. 3vrk valvomisen jälkeen vanhempani onneksi tulivat apuun, kunnen enää tiennyt onko minulla kädessä ruokailuveitsi vai kynä. Muistan miten vaikeaa oli nukahtaa, sitten kun lupa oli nukkua kunnolla. Sitten kun maitoa noilla pennuilla alkoi tulla, niin sitten alkoivat koliikkivaivat. Siitäkin selvittiin. Joten nyt koen olleeni erittäin onnekas, päästessäni melko helpolla jopa. Kop kop! Okei, univajetta on, mutta se kuuluu homman laatuun.

Tässä pentueessa pieni merlepoika painoi vain 150g, siinä missä trikkipoika 250g ja loput 2 pentua karvan yli 200g. Ensimmäisenä yönä olin aika huolissani hänestä, sillä hän oli aika pyörryksissä ensi alkuun. Hän ei löytänyt nisää ja kun löysi, hän ei avannut suutaan. Maidonvastike ja Complivit onneksi antoivat hänelle pikkuhiljaa lisää voimia ja aamuun mennessä hän jo jaksoi imeä tissillä itse ja aika kivasti otekin jo piti. Nyt tätä kirjoittaessani 7.8 klo 10.30 hän jo pitää tiukasti puoliaan tissistä ja suuttuu jos yritetään jyrätä. Hän myös tappelee täysillä vastaan pulloruokintaa, joten luovuin siitä koska tissi kerran kelpaa. Huolehdin nyt vain että hän saa aina hyvät tissit. Paino on myös lähtenyt nousemaan. Uskon, että hän selviää. Rakas pieni <3

Parasta aikaa on menossa monta ns. projektia, joista tärkein on tietenkin pennuista ja Myrskystä huolehtiminen. Sen lisäksi yritän parhaani mukaan tutustua kotiehkokkaisiin (miten upeita kotiehdokkaita olemmekaan saaneet!) ja saada heille myös kuvia nähtäväksi ja tekstiä tänne blogiin. Kotihommiakin on, muun muassa ensimmäinen pentupyykki odottaa koneen käynnistämistä. Omastakin jaksamisesta pitää pitää huoli, pitää muistaa syödä ja koittaa joskus nukkuakin. Hiukan rankkaa juu, mutta aivan ihanaa, jokaisen sekunnin arvoista <3

Ai niin ja pennutkin pitäisi nimetä niin saadaan Kennelliittoon paperit vetämään. Vaihtoehtoisia teemoja on 3, tänään vahvistui teema ja alustavat nimet. Pyöritellään hiukan nimiä vielä…

Ps. Yksilökuvat erityisesti ovat vain pikaisia kännyräpsyjä pennunostajia ajatellen. Parempien kuvien aika on myöhemmin. Ja voin luvata, kuvia tulee tuutin täydeltä 😀

Tätä kirjoittaessa mennään jo raskauden viime metreillä. Oma äitiyslomani sitä varten on juuri alkanut. Puolisoni kanssa jaoimme lomamme siten, että olen itse lomalla pentujen ensimmäiset noin 3 viikkoa. Viikko samaan aikaan puolisoni kanssa, jotta opetan hänet pentujen hoitoon. Siinä kun juuri aloittelevat sitten syömään kiinteitä myös. Hän lomailee myös sen 3vko. Sitten hetki raskasta aikaa kun olemme molemmat töissä, pennut ovat 5-7 viikkoisia ja täynnä tarmoa jo. Työn ohella siis työtä pentujen hoidonkin suhteen tarjolla. Maailmaakin aletaan jo viimeistään siinä vaiheessa näyttää. Pentujen viikot 7-8 olen taas lomalla, työnajantajan näkökulmasta katsottuna syyslomalla. Olen suuren kiitoksen velkaa esimiehelleni lomieni joustosta, sain siirtää tarpeen mukaa lomaani.

Myrsky on voinut koko raskauden ajan erinomaisesti. Hän on suorastaan hyrissyt tyytyväisyyttään. Hän on rauhoittunut ja keho on kertonut hänelle että enää ei sovi nuoren neidin formuloida metsässä. Kaikkinensa muutenkin hän on ollut hyvin sopeutuva. Kaikki mitä keksin ehdottaa, on täysin fine hänelle. Aivan unelmallista. Raskaus on todella sopinut hänelle kaikin tavoin.

Hyvin pitkälle asti olemme voineet liikkua aivan entiseen malliin, joskin My on kyllä vähentänyt omatoimista liikkumistaan. Viime viikolla kävimme vielä sienimetsälläkin. Siinä missä ennen raskautta My formuloi itsenäisesti pitkin metsiä, nyt sienimetsäily on muuttunut niin että hän on noin 10 metrin säteellä minusta. Liikkuu just sen mitä minä. Olen kuitenkin kokenut tärkeäksi että hän liikkuu, vaikkakin verkkaisempaan tahtiin. Hyväkuntoisia lihaksia tarvitaan synnytyksessä. Maastot olen kuitenkin valinnut helppokulkuisuuden perusteella.

Nyt aivan viime metreillä närästys on ollut haastemme. Mennään vuorokausilla 59 jo.  Viikonloppuna tein pienen synnytystrimmin hänelle. Luontaisesti maitobaarin läheisyydestä onkin jo tippunut karvoja, mutta avitin hieman lisää saksilla. Voi olla, että hiukan lisää pitää vielä saksia pitkiä karvoja etteivät pennut vaan sotkeudu/kuristu niihin.

Pentuhuone laatikoineen valmistui viime viikonloppuna. Hirmu ihanaa sisustaa huone sitä varten. Meillä on siis erikseen ns. koirahuoneen nimellä 1 huone. Sinne on roudattu kaikki harrastusvälineet ja tarkoitus on sinne rakentaa vielä oma nosework-seinäkin. Huone ei ole suuren suuri, mutta riittävä. Siellä mahtuu trimmaamaan ja treenaamaan sekä jumppaamaan. Crosstrainerini siirrettiin sieltä kyllä nyt pois pentujen tieltä ulkovarastoon. Kaikenlainen harrastushuone siis.

 

Sain lainaksi patjan, jolla ajattelin huomisesta yöstä lähtien majoittaa itseni koirahuoneeseen nukkumaan. Herätäkseni siis siihen, mikäli synnytys käynnistyy yöllä, mutta myös sitten pentujen syntymän jälkeen valvoakseni kaikkien osapuolien hyvinvointia. Oma ajatukseni on, että Myrsky itse synnyttää ja hoitaa pentunsa, minä vain  valvon ja tarvittaessa ohjaan. Luotan Myrskyn sisäsyntyiseen taitoon olla hyvä emä. Sukunsa nartut ovat sitä olleet ja Myrskykin on kyllä selkeästi myös hoituri-tyyppiä. Hänelle esimerkiksi on hyvin tärkeää harjaushetkessämme saada hoitaa myös minua.

Valehtelisin jos väittäisin, että synnytys ei jännitä minua. Tottakai se jännittää, kun ei tiedä mitä tuleman pitää. Jollain tavalla kuitenkin koen oloni hyvin rauhalliseksi. Kovin montaa synnytystä en ole hoitanut, mutta väittäisin että hoitajataustallani on tässä apua. En pelkää eritteitä ja tiedän pystyväni tekemään sen mitä on tarvis tehdä. Puolisoni on apuna ja myöskin pystyy tekemään sen mitä ohjaan tekemään vailla pyörtymistä. Meillä on myös runsain mitoin tukijoukkoja ihan todella lähellä soitettavissa paikanpäälle sekä etänä. Jopa niin runsain mitoin lähellä asuvia konkareita, että voin valita kuka siinä tilanteessa olisi sopivin. Sikäli kuin Myrsky hyväksyy minut doulakseen, niin emmeköhän me pärjää kahdestaan Esan kanssa. Koen, että Myrsky tarvitsee vain rauhaa ja tukea. Hommassa ei pidä hötkyillä. Asioilla on tapana järjestyä.

Myrskyn tuntemuksista en tiedä muuta kuin että hän voi hyvin, mutta minä olisin jo valmis polkaisemaan hommat käyntiin. Olen malttamaton näkemään mitä on saatu aikaiseksi!

Kasvatushaaveita minulla on ollut aina. Tarkastelen tilannetta aina hyvin huolellisesti ja harkiten, koska mikään pakko kasvattaminen tai pentujen teettäminen minulle ei ole. Nartun tulee olla sellainen, jolla on rodulle annettavaa ja jokin tarkoitus pentueella täytyy olla ja jokin suunnitelma sekä itse pentueesta että myös sen jatkosta.

Ensimmäinen pentueeni syntyi hurjat 18v sitten. Tiesin mitä tein ja mitä halusin. Saimme ihania pentuja toki ja niille aivan ihanat kodit, mutta jatkosuunnitelmaa pentueesta ei sitten kuitenkaan saatu. Vuosien varrella olen ollut varsin ponteva sulkemaan pois jalostuksesta useitakin narttuja, syystä ja monesta. Ihania yksilöitä itsessään, mutta ei mielestäni jalostusainesta kuitenkaan. Omat kriteerini ovat varmaankin hurjan tiukat, mutta en välitä muiden mielipiteistä sen suhteen. Jalostukseen ei sovellu jokainen narttu jolla on kohtu, vaan oikeasti nartun tulee olla keskivertoa parempi yksilö rodussamme ja sillä tulee olla annettavaa rodulle ilman suuria heikkouksia.

Myrskyä alias My (Crofter´s Only Sailor Jenny) etsiessäni etsin ensisijaisesti itselleni harrastuskoiraa, ihanaa kaveria, jonka kanssa päästä puuhailemaan colliemaisia juttuja. Toivoin koiraa, joka ei ole sohvaperuna ja ns. nöösi. Koiraa, jolla on luonnetta olla oma itsensä ja myös rohkeutta. Pidin kuitenkin mielessäni salaisen haaveeni kasvattamisesta mikäli pennusta kasvaisi toiveideni mukainen. Etsin myös kasvattajaa, jonka ajatusmaailma kohtaa omani.

Löysin aivan ihanan Marjon, joka kasvattaa collieita Crofter´s Only kennelnimellä. Ja mikä parasta Marjon kasvatustyön pohjalla on pieni ripaus myös sitä amerikkalaista collietaustaa, josta pidän kaikkein eniten.

Myrskyn sukutaulu osui yksiin aivan kaikkiin toiveisiini. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä niin koko yhdistelmään kuin myös sen taustalla olevaan sukutaulua. Sailor-pentueen teema oli se viimeinen niitti, tämän täytyy olla kohtalon sanelemaa juttua. Meripelastustoiminta on siis myös meille tärkeää. Pentueeseen syntyi narttuja 2, joista toiseen rakastuin välittömästi. Siihen tummempaan merletyttöön. Ensisijaisesti Marjo olisi halunnut sijoittaa nartun, mutta onnistuin puhumaan hänet ympäri myymään hänet minulle. Lähtökohtaisesti ajattelin niin, että vaikka virallisesti My olisi omani, voisin hyvinkin ajatella liisavani hänet aikanaan Marjolle pentuetta varten ja siten Marjo saisi itselleen jatkoa. Tämä suunnitelma on pitänyt ja pitää edelleen tämän tulevan pentueen jälkeen. Kun Marjo kertoi, ettei hän nyt pysty tähän saumaan Myrskyä astuttamaan itse niin päätin, että astutan sen itse, ettei vahingossakaan vaan aikataulujen vuoksi hyvä narttu jää käyttämättä. Päätin olla rohkea ja astua itse kasvattajan suuriin saappaisiin. Myrskyllä todellakin on annettavaa rodulle. Näin hyvää narttua ei voi jättää käyttämättä ja tavallaan saimme lisäaikaa Marjolle itselleen mikäli hän toivoo Myrskystä itselleen jatkoa. Tunnen suurta mielihyvää siitä, että valitsemani uros on Marjolle myös mieleinen ja olisi ollut myös hänelle ensisijainen valinta mikäli hän itse olisi teettänyt pentueen. Luotan vahvasti Marjon näkemykseen asiassa ja näen hänen jo saaneen aikaan monen monta kultakimpaletta rotumme eduksi.

Edellisestä pentueestani on todellakin hurjasti aikaa. Tavallaan koen olevani jälleen ensikertalainen. Ensisijaisesti olisin toivonut pentueen tulevan Marjolle itselleen sillä toivon pentueelle niitä parhaita lähtökohtia elämään kuten Myrskykin on saanut. Uskallan kuitenkin lähteä kasvattajan tielle, sillä apunani on mitä parhain tukiverkosto Marjo mukaanlukien. Uskon siihen, että pystyn hoitamaan pennuille hyvät eväät elämän alkuun tukiverkostoni avulla. Muutoin, en toki lähtisikään tälle tielle. Vaadin itseltäni paljon ja asiaa on harkittu erittäin huolellisesti ja pitkään. Minulle on kunnia-asia, että pennut tullaan hoitamaan maailmaan suurella rakkaudella ja viimeiseen piirtoon asti pieteetillä. Collieharrastajana en kuitenkaan ole kokematon ja uskon, että pystyn auttamaan uudet omistajat hyvään alkuun pentujensa kanssa. Vastuuta sinänsä en pelkää, tiedän pystyväni kantamaan sen.

Puitteet kodissamme pennuille ovat kunnossa. Asumme rivitalossa kaksin mieheni ja Myrskyn kanssa ja pennuille saadaan oma huone. Pennut syntyvät keskellä parhainta kesää. Niillä on leikittävänä aidattu takapiha ja metsä aivan vieressä. Hoitotätejäkin pennuille on jo ilmoittautunut monta, lapsivieraitakin saadaan tilattua paikalle. Olen suunnitellut jo varsin pitkälle asiaa, mitä ja miten pentujen kanssa tehdään. Nyt vain tarvitaan ne juoksut, onnistunut astutus ja pennut maailmaan.

Juoksuväli Myrskyllä on lyhyt, vain 6kk ja viimeksi vain 5kk. Näin ollen juoksuja voidaan odottaa tulevaksi ihan näillä näppäimillä. Hurjan jännää!

Urosvalintakin on tehty jo kauan sitten. Urosvalinta oli itselleni itsestäänselvä ja helppo. Upea Bono, Crofter´s Only Master Kisser <3 Bonoon rakastuin heti ensisilmäyksellä, jumalaisen komea maskuliininen äijä. Jonoa olen seurannut jo kauan ja mitä enemmän kuulen hänestä, sen enemmän tulen vakuuttuneeksi siitä että hän on nimenomaan Myrskylle oiva valinta puolisoksi. Myrsky itse on hieman hektinen tyyppi ja odotan Bonon tuovan pentueelle vakautta ja varmuutta, rauhallisuutta. Bono itse edustaa näitä piirteitä, mutta sen suvussa on kuitenkin vahvaa luonnetta kuten se itsekin on. Bono ei ole mikään nöösi tyyppi siis kuitenkaan. Mitä sitä turhaan hötkyilemään kun ei tarvitse! Bono on kiistaton perheensä johtajauros.

Mitä sitten odotan tulevalta pentueelta?

Molemmat vanhemmat ovat todella kauniita rotunsa edustajia. Uskon, että näiden kahden vanhemman jälkeläisen kanssa kehtaa todellakin mennä näyttelykehään! Tuloksia ei tietenkään voi luvata ennen kuin kehässä on käynyt, mutta myönnän että olen vahvasti yllättynyt mikäli menestystä ei tulisi ainakin vähintään sellaisen peruskivan verran.

Luonteellisesti pennut tulevat olemaan erittäin aktiivisia ja vaativat omistajaltaan tarpeidensa tyydyttämistä. Ne varmasti viihtyvät myös kotona sohvalla/sängyssä sen jälkeen kun energia on purettu pois. Kunnollinen pennun ylöskasvatus käytöstapojen suhteen on myös tarpeellista. Koulutuksen tulee olla positiivista ja reilua pentua kohtaan. Pennun tulee päästä liikkumaan vapaasti metsässä tms, ei pelkkiä hihnalenkkejä. Aktiviteetin ei tarvitse olla harrastusmielessä kisahenkistä tai tavoitteellista, sillä kotioloissakin voi järjestää kaikkea kivaa. Nykyään voi puuhailla vaikka ja mitä, ihan vaan olkkarissakin tai omalla kotipihalla. Kasvattajana autan pennunomistajaa löytämään kivaa tekemistä teille yhdessä! Toki suosittelen liittymistä mukaan oman alueen koirayhdistyksiin. Sekä luonnollisesti oman alueen collieyhdistyksen toimintaan.

Mikäli pentueeseen suodaan narttuja niin yksi sellainen varmasti jää kotiin kasvamaan niin jatkojalostusmielessä kuin ihan vaan laumatoveriksi emälle itselleen. Myrsky rakastaa leikkimistä ja olisi hirveän kätevää että leikkikaveri olisi omasta takaa aina kotona. Harrastuksiin toki myös tämä pentu ohjautuu Myrskyn ohella.

Kasvattajana kuuntelen tottakai tulevan pennunomistajan toiveita siitä, mikä pentu ehkä olisi se mieleisin. Valinta tehdään yhdessä tulevan omistajan kanssa, mutta kuitenkin niin, että viimeinen sana on minulla. Minulle tärkeintä on se, että juuri se nimenomainen pentu löytää itselleen juuri sen parhaiten soveltuvan kodin. Ja että häntä rakastetaan sellaisena kuin hän on <3

Kasvattajana olen täysin avoin. Kerron rehellisesti kaiken tietämäni, voi olla, että saat informaatioähkyn 😀 Kerron avoimesti myös mahdollisista huonoista asioista, mitä näen, sillä minusta on parempi, että pennunomistaja tietää kaiken mahdollisen ja voi sitten itse päättää haluaako yhdistelmästä edelleen pennun. Minulla ei ole mitään salattavaa. Uskon enemmän siihen taktiikkaan, että säikyttelen riittävästi pennunomistajaa, jotta hän varmasti tietää mihin on ryhtymässä. Myönnän että leijonanemo minussa on herännyt, mutta yritän pysyä reaaliteeteissa. Kaikkinensa, minulla on kuitenkin vaikeuksia löytää huonoja puolia tästä yhdistelmästä. Suurimmaksi haasteeksi koen löytää pennuille sellaiset kodit jotka ymmärtävät oikeasti, että tämä pentue tulee olemaan erittäin toiminnanhaluista ja vahvaa sakkia.

Myrskyn, aka pikkutirrin, pienet kiitimet ovat alkaneet kasvaa. Ne ovat saaneet vakautta ja ennenkaikkea pituutta. Täyttä elämää 16 viikkoa kasassa. Ensiviikolla mennään toiselle rokotukselle.

Olen niin supertyytyväinen tähän pentuun. Edelleen. Vaikka napero on tosiaan vasta 16 viikkoa, niin jollain tapaa hän on äärettömän järkevä, ikään kuin vanhana syntynyt pentu. Miniatyyrikoossa kuin aikuinen koira. No okei, onhan hän nyt pentu, pieni villikko, joka testaa purukalustoaan kaikkeen mikä liikkuu ja ei liiku ja pissaa sisälle, jossei ymmärrä ajoissa viedä ulos.

Myrsky osaa kuin luonnostaan kävellä todella kauniisti hihnassa. Toppamanttelin hän pukee päälleen kuin vettä vaan. Ihan niinkuin pienet pennut aina olisivat pukeneet mantteleita päälleen. Hän osaa myös odottaa tyynen rauhallisesti paikoillaan kun panta puetaan päälle ja sen jälkeen hän jää rauhassa odottamaan ovensuuhun että Merkille laitetaan myös panta ja sitten pääsee ulos. Ulkoportilla hän odottaa rauhassa että portti avataan.

Merkki on myös lämmennyt pennulle ja he leikkivät nykyään sisälläkin collielle niin tuttuja hammasteluleikkejä. Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että ei Merkki kovin helpolla pääse. Pikkutirri osaa olla myös vähän ärsyttävä roikkuessaan jatkuvasti tukassa ja hepuleissaan törmäilee täydestä vauhdista Merkkiin. Neiti Härveli myös osaa komentaa todella pontevasti ja tahtoa hänellä piisaa.

Luulen, että meillä on vielä haasteita tämän pienen härvelin tahdonilmausten kanssa. Tahdonilmaisut yleensä kylläkin liittyvät ruokaan. Palveluskunta ei millään ymmärrä tarjoilla ruokaa riittävän nopeasti. Sitä yritetään vauhdittaa karjaisemalla tai pohkeeseen puremalla. Tämä ei tietenkään tulosta tuota, mutta voi mikä hätä hänellä tulee kun ruoka-automaatti poistuukin keittiöstä tekemään jotain muuta. Hädissään voi vaikka hyppiä kohti tiskipöytää ja molskauttaa vesikuppiin. Ja kun vihje ruuasta on olemassa, niin mikään muu maailmassa sitä ei voita. Pikkutirri tekee uskomattomia luoksetuloja!

Monenlaisia arkitaitoja harjoitellaan, koirien ohittamisia (vieraat haukkuvat koirat on pelottavia vielä) ja myös toisten koirien kohtaamisia. Tien ylittämistä ilman että kävelytieltä mennään omin lupine ajoradalle. Pysähtymistä eteiseen rapatassuisena ja tassujen kuivausta. Pyyhe saa kyytiä 😀 Kynsienleikkuuta ja harjausta on syytä harjoitella vain hyvin väsyneenä 😀 Noin muutamia mainitakseni. Moni asia on tullut todella helposti, koska isosisko on jo valmiina näyttämässä myös mallia.

Nyt jo tiedetään, että ihmisten jalkojen pureminen ei ole sallittua eikä toivottua. Joskus hampaat tuntuvat käväisevän vielä lahkeessa. Puremisen voiman hallintaa on myös harjoiteltu. Ei ehkä ihan enää aina täysillä heti purrakaan vaan naskaleita voi myös kätevästi liuúttaa alastonta säärtä pitkin.

Oman ruokakupin paikka on myös opittu. Mutta on opittu myös käyttämään omaa tahtoa ja siskon kiltteyttä hyödyksi. Saapa nähdä kumpi näistä sittenkin nousee pomoksi lopulta. Herkkuluut meillä syödään aitojen eri puolilla, ei niinkään enää Merkin varastamistarpeen vuoksi vaan pennun! Haluan taata kuitenkin molemmille ruokarauhan, joten olkoon sitten aidat välissä. Pennun ahneudesta kertonee jotain myös se, että heitin hänelle elämänsä ensimmäiset lumipallot. Myrsky arveli niiden olevan ruokaa ja söi lumipallot viimeiseen hiutaleeseen myöden.

Edelleen olemme kotona matottomia, vaihtelevasti töiden jälkeen on vielä pissat siivottavissa sisältä. Mutta onhan hän vasta 4kk vanha eli ei tässä mikään hoppu sen suhteen olekaan.

Kaikkein ihaninta on kuitenkin seurata lauman muodostumista kotona, koirien välistä kommunikointia ja yhteisen siteen muodostumista. Siitä on aikaa kun kotona on ollut 2 koiraa samaan aikaan, on niin ihanaa nähdä miten tytöt painelevat metsässä yhdessä ajoittain kylki toisensa kyljessä.

Myrsky täytti eilen 10 viikkoa. Tähän mennessä on jo ehditty pohtia heimlich-otteen suorittamista pennulle, joka yrittää survoa suuhunsa kauhealla kiireellä kokonaista suurta kuivattua lihalastun palaa. Onneksi selvisimme säikähdyksellä.

Nyt ollaan oivallettu ahneuteen liittyvä kateus. Jos sisko saikin paremman herkun kuin minä??

Meillä on edelleen lattioilla tavallisia valkoisia nahkaluita vapaasti nakerrettavissa. Ne aika ajoin Myrskyä kiinnostavatkin, mutta Merkki ei niistä niin piittaa. Muut luut ja herkut syödään eri huoneissa komppariaita välissä. Tämä siksi, että Merkki vie pennulta suoraan suusta törkeästi kun on oman herkkunsa viimeistellyt. Myrsky taas ei, vielä, osaa/kykene puolustamaan juurikaan herkkuaan ja hänen ahneudellaan on kyllä sellainen voima, etten toivo sille kehittyvän ruoka-aggressiotakaan vaan toivon, että tuntee olonsa turvalliseksi oman herkkunsa kanssa.

Meillä on ollut haaste keksiä sopivia, mahdollisimman tasaveroisia herkkujuttuja annettavaksi koirille. Ennen Myrskyä Merkki sai kerran päivässä jonkin pureskeltavan. Nyt niitä on saanut useammin, sillä Myrskyllä on valtava nakerrusinto. Mieluummin luu kuin sohva, lattialista, kenkä tai kenkäteline.

Merkille herkun pitäisi olla mahdollisimman pitkäkestoinen, mutta kuitenkin houkutteleva koska eihän hän nyt ihan mitä tahansa kelpuuta! Haasteena on ollut myös närästysherkkyys. Joten siinäkin mielessä pitäisin sen herkut jo hyviksi todetuissa herkuissa.  Jokatapauksessa Merkki on kuitenkin miljoonakertaa nopeampi syömään herkkunsa kuin Myrsky, mutta häntä alkaa kismittää kun toinen nakertaa ja nakertaa ja hänen pitää kuunnella sitä mässäyksen ääntä.

Myrskyn puruvoima ja -kalusto on vielä aika heppoinen, joskin tahto korvaa kyllä paljon! Eilen hän mälväsi possunkorvaa koko 2 tunnin ajan kun olin Merkin kanssa pois kotoa. Eipä tainnut juuri noteerata kaupasta kotiutuvaa isäntääkään possunkorvaltaan. Kotiin tullessa otin jämät pois riidan välttämiseksi ja hän nukkui uupuneena pari tuntia 😀 Rankkaa pennunelämää 😀

Illalla sitten tytöt saivat uudelleen perinteisen iltaherkun ennen yöpuulle menemistä. Merkki sai Myrskyn possunkorvan jämät ja Myrsky kanafileluun. No ei käy! Siskolla rouskuu paremmin kuin mulla! – tuumasi Myrsky. Olin tarkoituksella ajatellut tämän näin päin, koska Myrsky oli jo vetänyt sitä korvaa naamariin niin paljon, että ajattelin sen korvamäärän riittävän siihen pieneen masuun. Ei auttanut kuin keksiä Myrskyllekin jokin pieni rouskuva juttu.

Tänään aamulla, viimeisenä lomapäivänäni, halusin juoda aamukahvit rauhassa ilman, että käyn jatkuvasti poistamassa kenkiä pennun suusta tai muuta kivaa pikkuekstraa, joten annoin heille herkut. Merkki sai isomman koon kanafileluun ja Myrsky sai rouskuvan kaninkorvan. No ei käynyt tämäkään vaihtoehto pikkutirrille. Hän tahtoo samanlaisen kuin isosiskolla on ja jätti kaninkorvansa syömättä. Komppariaita oli kyllä välissä tätä haluamista estämässä. Se on kuulkaas neiti pikkutirri niin, että jos ei kelpaa niin on sitten ilman. Pikkutirrit eivät kuitenkaan määrittele kenen pillin mukaan täällä tanssitaan.

Aamukahvi on vielä kesken… meillä alkoi formulakiihdytykset 😀

Ps. Aamuyö klo 04 heräsin melkoiseen älämölöön. Kiljahduksia, ärinää, vinkumista ja jotain ihan käsittämättömän kuuloista mölyä. Ei ole muuten ihan pieni ääni tällä pikkuprinsessalla. Oli pakko nousta katsomaan onko se jumissa jossain sängyn alla tms. Vielä mitä, prinsessa kellotti selällään pedissä ja jalat viuhuivat vinhasti kun hän taisteli itsensä kanssa petiä purren. <3

Jo silloin kun haave toisesta koirasta Merkin kaveriksi alkoi muodostua, tiesin haluavani tytöistä heti ensitöikseen ensimmäiset yhteiskuvat. Olohuoneemme seinällä on jokaisesta rakkaasta koirastamme vähintään 1 kuva ja yksi upea Heini Sepän tekemä taideteos Millasta ja Peppistä, rakkain tauluni <3 Toivottavasti jaksatte lukea tämän koko turinoinnin loppuun asti, aion laittaa nuo upeat kuvat vasta loppuun 😀

Itse en moista teknisesti laadukasta otosta kykene ottamaan ja eihän tuollainen napero missään asennossa vielä osaa olla. Tuumasta toimeen. Facebookin avustuksella löysin riittävän läheltä Pöytyältä valokuvaajan. Kimmon Galleria Voin lämpimästi suositella häntä muillekin! Äärettömän mukava mies, jolla on lehmän hermot ja koiratausta itselläkin.

Aamulla tytöille pystyyn kauneussalonki, tukka ja kynnet kuntoon! Illan jo pimettyä suuntasimme Pöytyälle kohti Kimmon valokuvausstudiota. Oli muuten vimpan päälle pelit ja rensselit siellä! Menomatkalla napero karjui ja kiljui häkissään kokemaansa vääryyttä. Peltoreita ei onneksi tarvittu, oli hän hetkittäin hiljaakin.

Tiesin kuvauksesta tulevan haastavaa ja kyllähän kuvaajakin sen konkarina tiesi. Kyllä tuli hiki! Vaikka Myrsky, tasan 9vko, oli harjoitellut jo istumista ja sen puolen sekuntia jaksoi jo odottaa palkkaakin niin hyvin nopeasti tuli selville, että meillä on aikamoinen savotta edessä. Ensimmäisen vartin ajan puuhasimme sitä ensimmäistä onnistunutta kuvaa. Sen jälkeen totesin ääneen, että unohdetaan ne joulukorttikuvat. Katsotaan, mitä nyt ylipäätään saadaan aikaiseksi.

Merkki on se helppo kuvattava. Hän istuu siinä, missä sanotaan ja sen aikaa kun sanotaan. Kunnes Merkkikin väsyi. Sitten häntä alkoi ensin ahdistaa salamavalojen räpsähdykset ja niistä tuleva ääni. Se alkoi vilkuilla yläpuolellaan olevaa laitteistoa. Sitten paikallaolot ei enää olleetkaan niin mukavia. Lopulta hän tuli kyllä pyydettyyn paikkaan ja asentoonkin vielä, mutta naamailme alkoi näyttää happamalta. Tuollainen ällöttävän kakarankin kosketus pitää vielä sietää. Pitäkää tunkkinne! Korkea aika lopettaa! No, kyllähän me ähräsimmekin sen 1,5h joten olin kyllä tyytyväinen Merkin jaksamiseen. Jälkikäteen ajateltuna kyllähän tuollainen studio-olosuhde koiraltakin vaatii aika paljon sitä kuuluisaa sietämistä.

Myrsky oli reipas, aivan liian reipas 😀 Häntä ei ahdistanut mikään muu kuin paikallaan pysyminen 😀 Hän löysi itselleen uuden tuttavuuden, peilistä katseli toinen pentu! Joka kerta, kun päästin käteni irti pennusta, se ryntäsi täyttä laukkaa peilailemaan itseään. Pistimme kuvaajan kanssa itsemme likoon täysin rinnoin saadakseni sen sekunnin pysähdyksen siellä missä piti. Vinkulelulla taisimme saada sen ensimmäisen otoksen. Kysyin kuvaajan aikatauluja myös ja hän vastasi, että yleensä jossei parin tunnin aikana ole kuvia saatu niin ei se siitä sen jälkeen varmaankaan juuri parane. Olin samaa mieltä. Kimmo kertoi kuvanneensa joskus 6 rotikkalasta samaan kuvaan. Nostan todella isosti hattua osapuolille! Meillähän oli nyt tässä vain tämä yksi tirri!

Heti samana iltana sain haltuuni sen ensimmäisen, kuulemma parhaan otoksen. Voi rakkaus! <3 Yksi valkotaustainen kuva saatiin aikaiseksi kuvankäsittelyllä 2 kuvaa yhdistämällä. Lisäksi yksi tummataustainen kuva. Tässä tapauksessa määrä ei korvaa laatua, vai miten se sanotaan. Kuvia siis ei ole montaa, mutta nämä muutamat mitä saatiin, täyttävät toiveeni täydellisesti. Olen kuviin supertyytyväinen, ja jostakin näistä teetän taulun olohuoneeseemme. Saa käydä kommentoimassa, minkä sinä valitsisit!

Kotimatkalla Myrsky inahteli hetken ja sippasi sen jälkeen lataamaan akkuja. Kotipihalla pikainen pissa ja Myrsky sammui heti pikkueteiseen keskelle lattiaa ennen kuin sain edes autosta haettua käsilaukkua sisään. Napero heräsi kuitenkin iltasapuskalle siitä ja jatkoi sitten välittömästi uniaan. Unesta päätellen mahtoi olla melkoinen reissu 😀

 

 

 

 

 

Kuvat näyttävät tässä pikselimössöltä valitettavasti sillä jouduin niitä pienentämään radikaalisti ja tekninen osaaminen ei riittänyt tämän parempaan tulokseen. Oikeasti kuvat ovat laadukkaita viimeiseen piirtoon asti.

Kiitos vielä lämpöisesti Kimmo mukavasta illasta!

Myrskyn 9-viikkoislahjaksi hän pääsi käymään paikallisessa eläinkaupassa. Sopivan pieni liike ensimmäiseksi tuttavuudeksi ja sen verran pieni, että tuumasin Merkin jäävän kotiin jotta mahdumme nätisti kapeilla käytävillä kulkemaan. Kännykkä valitettavasti unohtui kotiin lataukseen, mutta kuvitetaan juttu toisella Myrskyn käynnillä karkkikauppaan.

Myrsky Peten koiratarvike-liikkeen asiakkaana, video

Kaupan remontin vuoksi käynti paikalliseen eläinkauppaan oli lastaussillan puolelta. Ensin lämpimän puolelle sisätiloihin lyhyt käytävän pätkä ja sitten liikkeen puolelle oviaukosta, johon oli asennettu ovikello. Ääni on tietysti pennulle uusi tuttavuus. Hyyvin hämmentävä, mutta ei pelottava kuitenkaan. Aina kun puikko kurkkasi oviaukosta, DING DONG kuului. Minäkin vielä siinä steppasin ja yritin auttaa omalla liikkeellä pentua. Soittelimme sitten sitä kelloa jokusen kerran 😀 Myrsky on saapunut kauppaan! Nostin lopulta pennun kynnyksen yli liikkeen puolelle. Lopulta mutkan takaa saatiin liikkeen myyjä näkyviin ja pentu sinkosi rakastamaan korvat lintassa tuota ihanaa myyjää.

Lopulta Myrsky bongasi kaikki herkulliset tuoksut. Hän valikoi itselleen turvallisia syötäviä ja pienen vinkuvan possun näyttelykäyntien avuksi (mikäli ruokapalkka ahneelle koituu liian haastavaksi palaksi kehässä). Maksoimme myös sen laarista varastetun keksin 😀 Merkillisen vähillä varastamisilla päästiin 😀 Voi olla, että seuraavalla kerralla kun paikka on jo tuttu niin tiedetään tarkemmin mitä varastetaan 😀 No, kyllähän me opetellaan käyttäytymään kuitenkin ihmisten ilmoilla.

Ostokset tehtyämme poistuimme liikkeestä molemmat omin tassuin. Vain 2 ding dongia kuului. Ovikello ei enää juuri herättänyt ihmetystä.

Lomalaiset kun ovat vapaita liikkumaan mielihalujensa mukaan niin lähdimmepä sitten extempore käymään kaikkien koirakarkkikauppojen äidillä, Peten Koiratarvikkeella Raisiossa. Merkki jäi valitettavasti jälleen kerran paitsi tästä reissusta kahdesta syystä. Napero on sen verran vielä pieni tirri, että se vie kaiken huomioni ja kädet. Toisekseen, Myrsky on sen verran reipas pentu, että se ei kyllä tarvitse isosiskon tukea ja haluan tukea sen pärjäämistä myös yksin. Kolmisteen tulemme kuitenkin liikkumaan paljon. Ei saa käydä niin että hetken päästä Myrsky on ihan orpo piru ilman Merkkiä. Karkkikauppakäynnin jälkeen Myrsky tulee nukkumaan tovin jos toisenkin, sitten Merkki saa laatuaikaa kaksin mamman kanssa.

Jo pennunhakumatkalla tuli selväksi miten reipas ja rohkea Myrsky on. Tykkään niiiiiin paljon! Pysähdyimme Raumalla vanhempieni luona lepotauolle ja pentulaatikosta sisarustensa ja äidin kainalosta ryöstetty vauva tepasteli häntä töttöröllä ihan itse eteisestä olohuoneeseen pitkän matkan rakastamaan siellä olleita ihmisiä, joita ei ole koskaan nähnyt. Pari ensimmäistä kaulapannan laittoa oli taistelua, mutta nyt hän odottaa rauhassa että lukko napsahtaa kiinni. Lainapeitteen kokoinen toppamantteli puetaan ylle niin kuin se olisi aina ollut päällä. Lenkille lähtiessä puetaan panta ja mantteli päälle. Myrsky siirtyy itse oven taakse rauhassa odottamaan, että sesam aukenee. Siitä hän kipittää suoraan portille mistä pääsee pois pihasta ja odottaa rauhassa taas että portti avataan.

Peten koiratarvikkeen parkkipaikka oli ruuhkainen, siihen keskelle nostettiin pentu autosta ja hän oli niinkuin aina olisi ollut lenkillä parkkipaikalla, tervehti uuden ystävän collien reippaana häntä töttöröllä. Tietysti pennun kuuluukin välillä vähän säikähdellä ja ihmetellä asioita, mutta hyvänen aika, voi kumpa kaikki pennut olisivat tällaisia! Ei koiristani kukaan ole koskaan mikään sellainen pupujalka ollutkaan, mutta nyt minulla taitaa olla käsissäni kyllä aikamoinen helmi <3 Jollain tapaa olen itse hieman hämmentynyt, odottavainen, miten meillä voikaan mennä näin hienosti! <3 Anteeksi jos ja kun hehkutan Myrskyä. Merkkiä tietysti myös, ison osansa sekin tietysti tähän kaikkeen antaa.

Me tanssimme ruusuilla tällä hetkellä <3

Älä erehdy kysymään kysymystä Facebookin sheltti- tai collieryhmissä! Osa kommentoijista tulee lynkkaamaan sinut yön pimeydessä!

Kirjoitan tämän artikkelin omista lähtökohdistani, on aivan sallittua olla eri mieltä mutta en jaksa alkaa vääntää asiasta.

Collielle alunperin luotu turkki on käytännön syistä muodostunut sellaiseksi kuin se on. Lammaspaimenen pitää kestää kylmää, säässä kuin säässä ja hylkiä likaa ja vettä. Myöskään helteellä turkin ei pitäisi olla kuuma, silloin kun se on hoidettu hyvin ja takuton. Entisaikaan (työ)collieiden turkit eivät varmaan olleet yhtä runsaita mitä ne nykyään ovat. Meiltä toki löytyy erilaisia linjoja maastamme, joillakin on niukempaa tukkaa ja toiset ovat ns. tukkajumalia.

Ideaalitilanteessa collie siis pärjää turkillaan Suomen oloissa vallan hyvin, vailla ongelmia. Mitä sitten, kun ei pärjääkään? Kun turkki ei olekaan aivan rotutyypillisen karhea vaan turkki on laadultaan enemmän pehmeää höttöä. Mitä sitten jos koira kärsii kuumuudesta ja lämpöhalvausta ehkäistäkseen koira on pidettävä tuulettimen alla koko hellejakso?

Milla steriloitiin 8-vuotiaana kohtutulehduksen vuoksi. Sen jälkeen nk. hormoniturkki alkoi kasvaa runsaammaksi. Viimeisenä kesänään 10-vuotiaana, se oli jo sen verran runsas ja takkuuntuva, että mieleen tuli turkin alasajo seuraavana kesänä. Ihan vain sen vuoksi, että harjaamisesta oli tullut Millalle epämiellyttävä asia sen kivuliaisuuden vuoksi vaikka tukka harjattiin auki usein. No, Milla ei sitä seuraavaa kesää sitten enää nähnyt joten päätöstä ei tarvinnut tehdä. Peppin turkki pysyi hyvälaatuisena sterilisaation jälkeenkin. Siitä tuli kyllä runsaampi ja se oli niin sanoakseni näyttelykuosissa aina vaikka karvanlähtöäkin oli. Itseasiassa varsinaisia karvanlähtöjä ei enää kummallakaan niin voimakkaasti ollut vaan karva vaihtui jatkuvasti pieneltä osin. Millalla kuitenkin pohjavilla alkoi tumputtaa takkuun kohtuu nopeasti.

Merkin turkinlaatu oli jo alunperin pehmeä, niinpä ylipäätään sterilisaatiopäätöskään ei ollut helppo sillä tiesin mitkä seuraukset sillä saattoivat olla turkin laadun suhteen. Pahin kävi toteen. Harjaamisvälit tihentyivät ja tihentyivät. Lopulta todellisuus oli sitä, että harjasimme valtaisaa turkkia joka viikonloppu 2 tuntia laakista ja siitä huolimatta jonnekin saattoi jäädä takkuja kun harja ei vaan ylettänyt kaikkialle vaikka huolellinen pyrin olemaan. Turkinhoito alkoi olla suhteellisen työlästä. Eipä sillä, kyllä minä sen turkinhoidon olisin jaksanut mutta koiran olotila oli tukala siitä huolimatta.

Jo nuorempana kävi selväksi, että Merkki ei nauti helteistä vaan hänestä tulee laama. Aktiivinen harrastuskoira, joka ei kykene helteellä toimimaan ollenkaan. Pelko lämpöhalvauksista on ihan todellisuutta, Milla sen minulle viimeisenä kesänään näytti. Merkille 15minuutin korttelilenkki oli sen näköistä menoa, että lämpöhalvaus ei todellakaan ollut kaukana kesähelteillä.

Päätös turkin ajelusta ei ollut helppo. Pelkäsin todella purskahtavani itkuun tuloksen nähtyäni ja vatvoin asiaa mielessäni. Ajattelin kuitenkin koiran parasta. Kyllä minun silmäni tottuu jos koira siitä hyötyy. Merkin suhteen voin sanoa että paras päätös ikinä! Laamani muuttui jälleen omaksi itsekseen ja nautti kesästä täysin rinnoin. Merkki myös ui mielellään joten siinäkin mielessä turkin ajelusta oli hyötyä ihon terveyden kannalta.

Koska en ole koiraa koskaan itse ajellut (jonkin sortin koneen kerran ostin kaapinperän täytteeksi Lidl:stä) niin en arvannut lähteä asiaa itse toteuttamaan. Toivoin siistiä lopputulosta koska kynnys asiaan oli ylipäätään korkea. Niinpä varasin Merkille ammattilaisen, jonka tiesin kohtelevan koiraa myös asianmukaisesti. Peko-treenikaverini Tuija Kardin oli juuri valmistunut koirien trimmaajaksi. Kerroin myös Merkin kasvattajalle aikeistani ja hän suhtautui tosi hienosti asiaan. Ei sinänsä toivottu asia, mutta hän ymmärsi. Kiitos! <3

Trimmaussessio sujui upeasti. Merkki sai olla haluamallaan tavalla pöydällä ja Tuija ajeli koneella sieltä mistä parhaiten sai. Koko homma tehtiin koiran ehdoin ja sille aikaa suoden. En purskahtanut itkuun, vaan tulos oli minusta valtavan hyvä! Siisti. Totta puhuakseni kyllähän se omaa silmää särki, mutta olin kuitenkin tyytyväinen. Ja huomasin ajelun vaikutuksen koirassa välittömästi! Elämä on laiffii vaik onkin hellettä!

Tiedän, itse mitkä seikat johtivat päätökseen ajella koiran turkki enkä aio sitä häpeillä. Ihan yhtälailla jaan edelleen ajellun Merkin kuvia someen. Minun ihana collieni <3 Hän on ihan paras, omana itsenään <3

Seuraavana kesänä turkki ajeltiin jälleen alas. Ensin alkukesästä vähän pidempänä versiona ja sitten helteillä uudelleen kohtuu nakuksi asti. Ei sentään kuitenkaan ihoon asti jotta nahka ei pala. En osaa sanoa sen tarkempaa mittaa kuin että violetilla 10-terällä 😀 Mikäli se jollekin jotain enemmän kertoo. Minulle ei. Me menimme enemmän käsi- ja silmätuntumalla mikä pituus olisi hyvä. Nyt marraskuussa sille on jo kasvanut turkki lähes täysin takaisin. Hamehelmoista ja etujalkojen karvoista taitaa puuttua jokunen sentti pituutta. Mikäli alkuvuodesta olisi jotakin näyttelyitä tarjolla niin kyllä varmaankin kehtaisin sen turkin puolesta jopa näyttelyyn ilmoittaa.

Eli turkki on onneksi kasvava luonnonvara, mitään peruuttamatonta ei tehty. Sanotaan, että turkki muuttuu ajelun jälkeen. Voi olla, näin ei kuitenkaan meillä käynyt. Aivan pakko kyllä myöntää, että on tuollainen lyhyt turkki miljoonakertaa kätevämpi, helpompi. Pumpulipalloinen collie vetää kuulkaa uskomattoman paljon metsää kiinni itseensä kun se ei säästele itseään leikkiessään kaverin kanssa hippaa. Kintereisiinkin on kasvatettu vartavasten ylimääräistä höttökarvaa, johon saadaan tarttumaan lisää roskaa. Sateella tuosta pumpuliturkista ei suinkaan vesi valu pois kuten ankan selästä pitäisi vaan se todellakin imee itseensä kaiken veden. Mutta edelleen, turkinhoito sinänsä ei ollut se ongelma vaan koiran läkähtyminen.

Ajellun collien kanssa ei tietenkään näyttelykehään voi mennä. Edellisten koirieni kanssa olen joskus enemmänkin käynyt kehissä, mutta näyttelyt eivät ole enää niin minun juttuni. Käytän rahani mieluummin vaikka johonkin harrastuskurssiin. Toki Merkinkin kanssa ollaan muutamat näyttelyt käyty ja mikäli jossain kohtaa tilaisuus tulee niin varmaan ilmoittaudutaankin. Matkalla on vain se este, että sillä on tällä hetkellä jatkuva kipulääkitys spondyloosinsa vuoksi. Suuri sääli sinänsä, että kyllä Merkki minusta on niin kaunis, että sille varmasti ne valionarvoon vaadittavat sertit saisi kerättyä. Kivun kanssa en kuitenkaan lähde leikkimään yksien sertien takia. Näin ollen on se ja sama myöskin onko sillä pitkä vai lyhyt turkki. Turkki saadaan kyllä kasvatettua näyttelykuosiin, mikäli sinne joskus voitaisiin mennä.

Ps. Jumppatreenitkin on ohjaajalle helpommat kun näkee missä jalka oikeasti on! Onko se jumppatyynyllä vai yritetäänkö huijata pitämällä 1 jalka tasamaalla 😀

Tätä kirjoittaessani tunnen suurta onnellisuuden tunnetta. Myrsky täyttää tänään 9 viikkoa ja yhteiseloa meillä on nyt takana hulppeat 2 viikkoa. Arki on lähtenyt sujumaan upeasti!

Myrsky on täyttänyt kaikki toiveeni toistaiseksi siitä, mitä olen ajatellut tulevalta pennulta toivovani. Myrskyn suhteen arki on lähtenyt rullaamaan valtavan upeasti! Mitään ongelmia hänellä ei ole ollut, valtavan reipas pentu!

Osasin tietenkin aavistaa, että Merkin maailma tulee mullistumaan. Merkki on aiemmin rakastanut kaikkia tapaamiaan pentuja ja ollut ylikärsivällinen ja salliva pennuille. Osasin tietenkin aavistaa, että Merkki ”ottaa vähän nokkiinsa” kun uusi tulokas ei lähdekään pois. Olemme kuitenkin pitäneet tarkasti huolta siitä, että hän edelleen tuntee olevansa rakastettu ja hän saa myös omaa aikaa edelleen ”mamman” kanssa. Merkin rutiinit on pyritty pitämään mahdollisimman samana.

Kuitenkin pääsi yllättämään, miten Myrskyn säännöt olivatkaan aivan erilaiset, mitä ystävieni pentujen säännöt ovat olleet. Pentu ei saakaan purra tai kävellä päällä kuten muut. Merkki on pyrkinyt ensisijaisesti väistämään ja karkuun ällöttävää pentua. Jo ennen Myrskyn tuloa tässä syksyllä Merkille sohva oli tullut sallituksi asiaksi, mutta ei sänky. Myrskyn myötä sohva näyttää tulleen turvapaikaksi pennulta. Kunnes pentu tulee pääsemään itse perässä 😉 Mutta siinä kohtaa uskon tyttöjen välien olevan jo hyvät ja pennullakin tiettyjä asioita opittuna.

Yöt olivat vaikeita ensimmäisen viikon. Kaikki meni hyvin silloin kun Myrsky nukkui, mutta Myrskyn herättyä yöllä Merkki alkoi pompata sänkyyn meidän väliimme turvaan. Koska emme jatkossakaan halua koiria sänkyyn, ajoin joka kerta Merkin pois sängystä ja ohjasin sohvalle. Ainakin 16x yössä 😀 Nyt näin 2 viikon jälkeen meidän koko perhe nukkuu hyvin, jokainen omalla paikallaan. Koirat nukkuvat molemmat makuuhuoneessa ilmeisesti, useasti ainakin olen nähnyt heidän nukkuvan kylki kyljessä. Parit pissat kyllä aamusella löytyy vielä olkkarista.

Joka päivä olen nähnyt tyttöjen lähentymistä toisiinsa. Ulkona ei koskaan mitään ”ongelmaa” ollutkaan. Siellä Merkki tykkää pennusta ja leikittää sitä. Itseasiassa Merkin mielestä meille sisälle ei sovi kenenkään muun tulla, tämä on hänen valtakuntansa ja rentoutumispaikkansa. Muut koirat eivät saa rauhassa tutustua kotiimme, vaan Merkki on pyrkinyt kyöräämään perässä mihin se toinen koira koskee ja tekee mitä. Resurssithan ovat Merkille ylipäätään tärkeä asia.

Ensin oli ulkona yhteinen keppi, yhteinen pallo. Sitten sisällä alkoi vähentyä karkuun juokseminen ja irviminen. ”Törkeistä” päällehyppimisistä hepulien aikaan pienet korvatillikat alkoivat vähentyä. Tämä kuulostaa pahemmalta kuin oikeasti olikaan, sillä ihan oikeasti Merkki pyrki olemaan mahdollisimman hyväntahtoinen kuitenkin pennulle ja sillä on kyllä ollut pitkä pinna reippaan pennun kanssa. Luotan Merkkiin kuin vuoreen!

Merkin parhaat puolet pennun opettajana alkavat vihdoin tulla esiin. Merkki on loistava opettaja! Kuten hän opetti Veeran Huldan itselleen mieleiseksi bestiksekseen ja rappusissa kulkemisen yms. Pentuhan on tietysti hyvin altis vaikutteille mitä isosisko hänelle kertoo elekielellään. Eikä pennulla vielä ole käsitystä asioista mitä pitäisi pelätä/väistää. Tai ei ainakaan Myrskyllä ole ollut mitään pelkoja. Normaaleja pennun ihmettelyitä.

Myrsky tietysti tällä hetkellä pitää ihmisistä kovasti, avoimesti. Ihanaa, että Merkki tulee näyttämään jatkossakin samaa mallia ihmisten suhteen. Collie kun on taipuvainen pidättyväisyyteen. Pientä pidättyvyyttä saa toki ollakin rotutyypillisesti, mutta toivottavasti asia pysyy tasapainossa.

Ensimmäisellä hihnalenkillään kadun puolella Myrsky kohtasi jännittävän reikäisen kaivonkannen. Merkkihän itse väistää kyllä kaivon kansia itsekin. Ei pelkää, muttei halua niille astua kuitenkaan koska ne on mahdollista kiertää. Myrsky lähestyi kaivonkantta aavistuksen mäyräkoirana. Tunsin suurta ylpeyttä Merkistä kun se itse ilman ohjausta kääntyi takaisin menosuunnastaan ja meni seisomaan kaivonkannen päälle ja odotti rauhassa, että Myrsky tulee tutustumaan kaivonkanteen. <3 <3 <3

Hihnalenkkejä olemme tehneet jo useita lähikaduilla ja olemme onnistuneet ajoittamaan ne hiljaisempaan ajankohtaan. No, ei täällä Paimion lähiössä nyt mitään suurta liikennettä ylipäätään ole. Mutta hiljaa hyvä tulee!

Koiria täälläpäin on myös valtavasti, iso osa on meille tuttuja, ystävällisiä koiria ja osa uusia minulle ja Merkillekin vieraita. En vielä tiedä miten suoritamme nämä kohtaamiset sillä se riippuu melko paljon niin pennusta itsestään kuin myös Merkistä. Merkki itse ei tule toimeen täpäköiden narttujen kanssa vaan lähtee itse haastamaan sitä kumpi tässä pomo onkaan. Tarvittaessa Merkki on myös valmis tappelemaan. Joten Merkki itse ei myöskään ole se helpoin ohittaja. Kun mietitään vielä sitä asiaa, että Merkki opettajan roolissaan saattaa myös alkaa suojella omaa pikkusiskoaan niin tapaamiset muiden koirien kanssa pitää kyllä katsoa huolellisesti jotta pentu saa positiivisen mallin asioihin.

Eilen tapasimme kauempaa yhden pienen, haukkuvan koiran. Omistaja oli ihanan viisas ja jäi pysähdyksiin odottelemaan kauemmas että pääsemme alta pois ja hän jatkamaan matkaa toiseen suuntaan. Mepäs emme meinanneet päästä pois alta! Jatkossa en aio pentua kanniskella, mutta nyt nappasin toiseen koiraan fiksoituneen Myrskyn kainaloon ja kävelimme pienen matkaa kauemmas katselemaan toisen koiran ohittamista. Hiukan Myrskyä tärisytti sylissä, mutta namit maistuivat. Pentu takaisin maahan katsomaan poispäin menevää koiraa ja jatkoimme matkaa häntä töttöröllä.

Tänään aamulla saimme toisen koirakontaktin. Sammaripentu 9kk. Tiesin, että meidän lenkkimme pysähtyy siihen kun Myrsky bongaa koiran. Hakeuduimme hiukan sivuun ja sammari ohitti meidät jalkakäytävän toista reunaa. Jokusen sanan siinä omistajan kanssa vaihdoimme ja voin olla ylpeä molemmista koiristani. He odottivat nätisti ja Myrskykin suhteellisen rauhallisena, kuitenkin uteliaan iloisen oloisena. Päätin, että tällä kertaa tämä riittää ensimmäiseksi kontaktiksi Myrskylle, koirakon ohitus ilman lähikontaktia. Ensi kerralla voimme sitten tervehtiäkin. Jatkossa sopivassa suhteessa tervehtimisiä ja ohittamisia. Ohittaminen kun pitää ehdottomasti opetella. Ja tervehtiminen vain minulta saadulla luvalla. On myös eri asia lenkkeillä isosiskon tuoman turvan kanssa kuin olla aivan yksin. Tähän minun pitää panostaa, tyttöjen lenkkeilytys erikseen, jotta Myrsky oppii pärjäämään myös ilman isosiskoa.

Kiitos ymmärtäväisen pomon ja ihanien työkavereideni, jotka siirsivät omaa lomaansa niin, että sain tähän pennun tulon kohtaan ihanan 3 viikon ”äitiysloman”. 2 viikkoa siitä on nyt takana ja ihanaa, että vielä on viikko aikaa hioa arkea kuntoon ja valmistautua tulevaan työarkeen. Nythän on sitä vuoden pimeintä aikaa. Pennulle on aivan eri asia tutustua ulkomaailmaan valoisalla kuin pimeällä. Niinpä olemme käyneet pimeässä ensin hakemassa aamupostit ja sitten pidempiä matkoja.

Yksin oloa on myös harjoiteltu, niin että Myrsky ja Merkki jäävät kahdestaan kotiin ilman ihmisiä, mutta myös niin että Myrsky jää aivan yksin kotiin. Näitä ennen Myrsky on kyllä väsytetty ensin niin että uni maistuu sinä aikana. On myös harjoiteltu treenaamista niin että molemmat vuorollaan odottavat oven takana. Tämä oli kyllä Myrskyn mielestä aivan….ahterista ja hän kertoi sen todellakin äänellään. Karjumalla ja kiljumalla ei kuitenkaan vankilasta pääse pois, vaan pitää olla hiljaa rauhassa. Olemme myös tarkoituksella ajoittaneet aktiviteetteja iltapäivään. Tarkoituksena on oppia, että aamuruuan jälkeen ei tapahdu sen kummempaa vaan voi käydä nukkuskelemaan ihmisten mentyä töihin.

Parasta aikaa napero lataa battereitaan iltaa varten. Ollaan käyty lenkillä, sata kertaa pissalla ulkona ja laittauduttu kauniiksi manikyyrein ja kutreja oikomalla. Illalla meitä odottaa valokuvaushetki studiossa. Toivoisin saavani tytöistä nyt ihanat kuvat kun Myrsky on vielä pieni. Ja aikuisena sitten uudestaan. Merkkikin on nyt turkissaan kesän ajelun jälkeen. Puunaushetki sujui hienosti. Yhteistyöstä nyt ei vielä voi puhua, mutta kanafileluu tarjosi pennulle muuta ajateltavaa kuin harjan puremisen eikä hän edes huomannut kynsien leikkuuta. Luullakseni onnistuneista kuvista pukkaa sitten uutta blogipäivitystä 😉

Mukavaa viikonloppua myös teille muille, nautitaan ihanasta säästä. Meillä on pakkasta viitisen astetta.

Tämä teksti tulee varmaankin olemaan pitkä, mutta asia on minulle ollut iso ja toivon kohtalotovereiden saavan ehkä jonkin oivalluksen itselleen tästä tekstistä.

Muistan kuin eilisen päivän ensimmäisen kisastarttini. Olimme ilmoittautuneet Millan kanssa Collieyhdistyksen 50v juhlatapahtuman yhteydessä järjestettävään agilitykisaan Hankasalmelle. Olin pahoinvoiva, hermostunut ja jalkani tuntuivat setsuurilta jo pari päivää ennen kisapäivää. Kisa-aamuna aamupala piti pakottaa kurkusta alas. Hyvin epämukava olo. Koin kuitenkin, että collieporukassa on mukavaa ja leppoisampaa aloittaa kisaaminen ensimmäistä kertaa.

Rataantutustuminen meni mukavasti eikä siinä kohtaa jännitys ollut se päällimmäinen asia mielessäni. Suunnittelin kulkureittini ja ohjauskuviot ja hoksasin myös tehdä plan B:n kun arvasin olevani myöhässä tietyssä kohtaa rataa. Oikeassahan minä olin ja plan B käyttöön! Radasta en kuitenkaan muista kovinkaan paljoa jälkikäteen. Poistuimme radalta jalat hoippuen, koirakin taisi kulkea hihnannokassa mukana kun suunnistin kohti lähimmäistä nurmikkoa ystävien luokse ja sinne jalkani pettivät alta.

Suoritusaikamme ei ollut mikään kovinkaan vauhdikas, mutta onnistuimme tekemään puhtaan 0-radan! Ainoina koko porukasta! Herranjestas! Me voitimme sen luokan! Palkinnoksi saimme hervottoman kokoisen ruusukkeen ja vielä suuremman pokaalin. Ja ensimmäisen hienon nousunollan merkinnän kilpailukirjaan sillä sekunnit olivat puolellani juuri sen karvan verran.

Muutamia agilitystartteja sitten teimme Turussa ja onnistuimme samaan nopeasti kasaan luokkanousuun vaadittavat tulokset. Kisajännitys ei ehkä aivan samalle tasolle sentään yltänyt enää, mutta ei kyllä paljoa puuttunutkaan. Loin itselleni tietynlaisen rutiinin ennen omaa vuoroani.

Olen jotenkin merkillinen jännittäjä. Luultavasti jännitän ja pelkään epäonnistumista, sitä että minä näytän tyhmältä. Sitä etten osaakaan. Olen kuitenkin itse itseni suurin kriitikko.

Nuorena tyttönä harrastin uintia. Se oli kivaa siihen asti kunnes minut pakotettiin kilpailuihin. Järkyttävä kokemus. Yritin uida rintauintia niin nopeasti kuin suinkin pystyin mutten edennyt mihinkään. Tämän minulle myös valmentaja nauraen maalissa kertoi. Tulin kilpailussa viimeiseksi. Ei se, että olin viimeinen ollut se paha asia, vaan se että muut odottelivat maalissa tovin ennen kuin minä sinne asti pääsin. Jollain tapaa koin tulleeni naurunalaiseksi (todellisuus ei luultavasti ollut näin, en tiedä, en kyennyt katsomaan tai ajattelemaan muita). Muistan kyllä isäni olleen mukana tukenani ja hän viisaita sanoja sanoi kisan jälkeen lohduttaakseen minua. Hän ei kuitenkaan pystynyt pyyhkimään pois valmentajan sanoja. Ei varmaan suuri yllätys, että uimaharrastus jäi siihen. Tai no, joku kilpailuhenkisempi siitä tietysti olisi voinut sisuuntua ja uida ensi kerralla paremmin ja treenata kovempaa. Tätä tekstiä oikolukiessa mieleeni tulee ajatus, että valmentaja varmaan tarkoitti sanojaan kannustaviksi ja halusi sanoa ääneen, että hän näki miten kovasti yritin. Herkkä tyttö ei tainnut osata vastaanottaa sitä niin vaan kuuli sen naurun äänessä.

Minulla ei varmaankaan ole siinä mielessä kilpailuviettiä, en tahdo verrata itseäni muihin. Pelastuskoirapuolella on ollut mukava harrastaa ja lähestyä kokeisiin osallistumista ihan uudelta kannalta. Se ei ole minulta pois, jos joku toinen saa tuloksen, vaan päin vastoin olemme yhdessä iloisia treenikaverin puolesta, että yhdessä tekemämme työ on kantanut hedelmää ja he pääsevät etenemään kohti ihan oikeita etsintöjä. Tottista treenattiin myös yhdistyksemme koulutuksissa ja Veeran kanssa. Kuitenkin se oli aina jännittävää. Hitsi, pelkkä treenaaminenkin jännittää. Huomasin sen eron, millainen itse olin ohjaajana kun kuka tahansa muu oli näkemässä. 1 henkilö ”yleisönä” ja minusta tuli jäykkä rautakanki, joka ei enää osannut rentoutua leikkimään koirani kanssa ja sanat tulivat suustani aivan väärin.

Sitten tuli minun ”vuoroni” ilmoittautua BH-kokeeseen. Vanha ahdistus nosti päätään. Ja isosti. Lykkäsin ja lykkäsin asiaa. Koira ei muka vielä ollut valmis. Ajattelin, että koiran tulee olla niin varma suorittaja, että BH-koe tulee menemään heittämällä läpi eikä minun tarvitse jännittää sitä, että koira ei pysy hallinnassani.  Tavallaan ehkä siksi, että tiesin kisapäivänä oman pääni oleva harmaan sumuisesta hattarasta tehty ja siten koiralla on suurempi tilaisuus karata tms. Mikä tahansa katastrofi voisi tapahtua! Asiasta ehti omassa mielessäni tulla niin suuri möykkypeikko, että lopulta en pystynyt edes treenaamaan tottista. Muiden oli tosi vaikea tätä ymmärtää, miksi en vain kerää itseäni, mene ja tee.

Jonkinlaisen totaalisen tottistauon jälkeen ajatuksissani alkoi nousta, että koirahan tässä vanhenee. Tarvitsisi ihan oikeasti alkaa tehdä asialle jotakin, mikäli meinaan edistyä pelastuskoirahommissa sinne koetasolle asti. Sehän se sitten vasta se oikea koe on ja oikea haaste vaativuudessaan!

Pikkuhiljaa aloin treenata yksin koiran kanssa. Satunnaisesti treenasin Veeran kanssa. Treeniseuran kentälle en jostain syystä kyennyt menemään. Pääosin kuitenkin työstin koiran yksin koevalmiiksi. Etsin netistä kokeen, joka on kohtuullisen matkan päässä, mutta kuitenkin niin, että siellä todennäköisesti ei olisi paikalla tasan yhtään ketään tuttua. Hornantuuttiin siis! En kertonut kenellekään minne olin ilmoittautunut, sillä en halunnut yllätysyleisöä. Edes aviomiestäni en huolinut mukaani (tämä kyllä hieman harmitti sitten kokeen jälkeen myöhemmin).

Koepäivänä ajoin sikses hyvillä mielin Uuteenkaupunkiin ja kävin ilmoittautumassa treeniseuran kopissa. Jaloittelin tietysti koiran ja aivan hiukan siinä jotakin tottista tein sen verran, jotta koira näki missä ollaan ja mitä ollaan tultu tekemään. Pyrin olemaan leipomatta koiraa liikaa ja sen jälkeen pysyin erossa koirasta, jotta se ei keräisi itseensä minun jännityshormonejani. Kisapaikalla oli kiva,rento tunnelma. Manasin hetken, kun nappasin itselleni suoritusvuoron 1. Herranjumala!!! Väkisin puhuin itselleni järkeä, että on hyvä olla ensimmäisenä vuorossa, ei tarvitse kerätä enempää sitä jännitystä muita katselemalla. Muut kisaajat myös ihanasti tsemppasivat minua ja minä toki myös heitä. Kaiken lisäksi viimeinen parivaljakko teki tottiksensa jo aikamoisessa helteessä. Runsasturkkiselle Merkille se olisi ollut suuri haaste. Aamun ekana oli vielä mukava lämpötila.

Sitten se hetki tuli ja suorituksemme pääsi alkuun. Minulla oli suhteellisen hyvä olo tilanteeseen nähden. Jälkikäteen nyt osaan kuvailla, että löysimme Merkin kanssa yhteisen kuplan, jonka sisällä teimme oman suorituksemme. Niin tuomari kuin yleisökin oli kuplan ulkopuolella jotenkin harmaan verhon takana. Merkki teki elämänsä tottiksen!!! Se ei ole koskaan treeneissäkään tehnyt niin hyvää suoritusta ennen eikä jälkeen kuin se silloin teki. Voi miten ylpeä olin!! Saimme myös tuomarilta heti yllättyneet kehut, että näkee kuulemma että ollaan tehty töitä. Vitsit miten hyvältä se tuntui! Noh, jäihän sinne nyt fiilattavaa paljonkin, mutta aivan sama. Heittämällä läpi tottis! Kaupunkiosuudessa ei tainnut olla nykymuistini mukaan juurikaan muuta jännitettävää kuin se ohitettava koira, joka oli ainakin meille muriseva rotikka (tästä tietysti voidaan olla montaa mieltä oliko ohitettava koira valittu kokeeseen oikein). BH plakkarissa <3 Asia, josta olin vuosia haaveillut ja tällä jännittämisellä saatu suoritettua! Nosti kuulkaas pikkusen omatuntoa!

Palataanpa hetkeen, jolloin päätin alkaa työstää tottista uudelleen. Sattumalta silmiini osui kaksi kisajännittämiseen liittyvää luentoa, joihin onnistuin lyöttäytymään mukaan. Toinen luennoitsija oli Emma Hietarinta ja toinen Tsaun järjestämä tilaisuus, luennoitsijan nimeä en valitettavasti muista. Muistiinpanot ovat kyllä jossakin nimineen olemassa. Ne olivat äärettömän hyvät luennot, osuivat ja upposivat minuun. Voin lämpimästi suositella panostamista tällaisille luennoille.

Ihan alkuun en edes tehnyt varsinaisesti tottista vaan kävin leikkimässä Merkin kanssa treenikentällä ja siitä pikkuhiljaa pyydellä yhden tai kaksi liikettä ja taas leikittiin. Yritin palauttaa sen hyvän olon tunteen takaisin. Tein myös mielikuvaharjoitteita mielessäni. Samoin ajoin lihasmuistiin asioita ihan vain treenaamalla. Tein tottiskaaviota tietysti myös yksin ilman koiraa. Aloin ylipäätään kiinnittää enemmän huomiota siihen, miltä jokin asia tuntuu ja olenko siihen tyytyväinen. Aloin ehkä myös puhua avoimemmin. Pekoporukka saattoi ihmetellä ehkä asiaa, mutta koin, että haluan sanoa ääneen että mua jännittää. Todentotta, minähän jännitin aina ihan tavallisia peko-treenejämmekin! Siitäkin huolimatta, että he kyllä tukivat ja tsemppasivat ja ohjasivat. Aika monet treenikerrat he tämän saman laulun kuulivatkin 😀 Se jotenkin vain helpotti sanoa ääneen, että jännittää.

Mörkö olkapäällä on nyt pitkään ollut melko vaimea. En tiedä miten oikeasti tositilanteessa kävisi jos nyt ilmoittautuisin vaikkapa tokokisoihin. Hassua, että tätä kirjoitusta samalla kirjoittamalla prosessoin edelleen asiaa. Huomaan, että oma ajatukseni tokokisoistakin on muuttunut. Ei siellä oikeasti tarvitse kilpailla yhtään kenenkään kanssa. Ne jotka sijoituksista välittävät niin välittäkööt. Minä voin mennä tekemään sinne aivan oman suorituksen. Taidan tulla lukemaan tämän toteamuksen sitten kun asia on ajankohtainen 😀 😀 😀

BH:n suorittamisen jälkeen jotenkin vasta itse oivalsin, että kyllä Merkki osaa. Voin luottaa siihen, että se pysyy hallinnassani ja tekee kyllä parhainpansa. Muut tätä kyllä minulle vakuuttivat, mutta enhän minä uskonut. Osaavalle koiralle voi myös antaa vapauksia ihan eri tavalla. Se pystyy treenaamaan ilman rihman kiertämää aika pahassakin häiriössä, se ei karkaile minnekään metsässäkään jne. Kunhan missään ei ole oravia! 😀 😀 😀

Jollain tapaa tunnen olevani nykyään rennompi. Se liittyy jollakin tapaa tavoitteen saavuttamiseen. Tiedän koiran osaavan ja voin luottaa siihen. Näyttelyiden saralla esimerkiksi Peppin valioituminen vei lopulta minulta kehäjännityksen pois sen kanssa. Me molemmat rentouduimme ja siten Peppistä tuli helpompi esittää kehässä. Peppi nimittäin oli ihan yhtä kireä kuin viulunkieli kun minä jännitin viulunkielenä. Ja ehkä sitä aika, aikuistuminen, vanheneminen ja asioiden prosessoiminen tekee tehtävänsä myös.

Yhteistä elämää meillä on Myrskyn kanssa takana vasta 1,5 viikkoa. Eli hitsin vähän. Mutta silti nyt juuri tuntuu siltä, että minulla ei ole ollut aiemmin näin ahnetta koiraa. Asia on siis ilman muuta suuri hyve. Varsinkin kun katson asiaa motivoinnin ja harrastamisen näkökulmasta.

Pieni varoituksen sana etukäteen tähän tekstiin, koiranomistajat puhuvat kakasta varsin vapautuneesti. Kun siihen yhdistää sairaanhoitajan ammatin, mikään ei enää hävetä. 😀 Yhdet pissa- ja kakka-asiat eivät sairaanhoitajalle tunnu yhtään missään, ei edes ruokahalu mene 😀

Ahneus on ollut Merkille sellainen hieman erikoinen juttu, sillä ruokakuppi ei ole sen mielestä mikään suuri juttu. Nykyisin sterilisaation jälkeen sen ruokahalu on ollut pääsääntöisesti hyvä, mutta on ollut hetkiä jolloin olen miettinyt toimintasuunnitelmia miten saan sen syömään ja miten ehkäisen sen, etten lähde mukaan sen pelaamiseen. Luultavasti kipuoire on ollut yksi merkittävä tekijä siinä että ajoittain syönyt huonommin. Treenatessa sen sijaan Merkki on ahne, tulee sormille surutta. Leikki toimii kyllä myös palkkana, ehkä jopa paremmin kun haluan oikein merkitä sen onnistuneen hetken sille mieleen. Sosiaalinen paine herkkujen menettämisestä tuo sille myös ahneuden. Sehän syö vaikka tattien ”totkot”, jotta sienestyskaveri ei niitä saa. Tatit, kantarellit ja suppikset, kaikki kelpasi. Aiemmin piti myös erikseen katsoa, ettei itse koske myrkyllisiin sieniin koska Merkki alkoi syödä kaikkia niitä sieniä, joihin ihminen on koskenut. Nykyään se jo jättää sienet meille ihmisille herkuksi. Hyvä niin koska pohdin jo, että pitää kohta opettaa se kuonokoppaan sienimetsällä. Viisas collie osaa toki itse napata mustikat suuhunsa suoraan varvuista, mutta kukas hitto niin tekee, jos niitä voi saada tarjottuna kädestä tai omatoimisesti ämpäristä 😀  Mummulleni tuli kiire ja hätä mustikkareissulla Millan kanssa 😀

Osittain resurssiasiat liittyvät meidän perheessä ahneuteen Merkin vinkkelistä. Asia, jota ei ole ennen Merkkiä tarvinnut miettiä oikeastaan ollenkaan. Resurssit ovat Merkille tärkeä asia; paras ystäväni ja Merkin varaäippä Veera, oma perhe tietysti mutta myös esimerkiksi vanhainkodilla vieraillessamme ne ihanat mummot ja papat. Ja lelut, kepit. Kun ihana vanhainkodin mummo tarjoaa herkkuja ja toinen koira tulee siihen likelle ja vähän tönäisee vahingossa niin johan on oksat pois! Mun herkku! Mun mummo! Käsilaukku heilahtaa tömäkästi! Lelujen jakaminen on myös Merkille hieman vaikeaa. Vieraan koiran on hieman vaikeaa tulla meille kylään, sillä se ei Merkin mielestä saa tutustua rauhassa kotiimme vaan Merkin pitää vahtia perässä mitä se toinen tekee. Kilttinä partiolaisena Merkki myös tietää mikä on sallittua puuhaa ja mikä ei, niinpä sen naamasta kyllä näkee jos se toinen koira ei noudata näitä normeja. Asioiden ennakointi, elekielen lukeminen ja tilanteen hallinta ovat siis tärkeitä asioita, jotta ikäviltä asioilta vältytään.

Kakan suhteen Merkillä on pieni yhteinen traumamuisto minun kanssani. Se söi poninkakkaa pienenä ja minä menin aivan pois tolaltani, koska pelkäsin ponin olevan madotettu ivermektiinillä. Tuo lääkeaine voi collien tappaa rodulla olevan geenivirheen vuoksi. Rakkaan pienen ja viattoman ihanan pentuni. Seurauksena tästä oli se, että pitkän aikaa Merkin oli vaikea ohittaa ponin kakkoja metsässä. Nykyäänkin vielä esmes koirien kakat häntä ällöttävät suunnattomasti, mutta pakko ne on haistaa. Etutassu ylhäällä haistetaan ja sitten harpotaan liitoravilla pois kakan läheltä. Ihan joskus kerran pari olen nähnyt sen nuolaisemassa jotain hepan tms. kakkaa. Tästä aiheesta jatketaan kappaleen tai parin päästä jahka kerron ensin Myrskystä sanasen.

Perheeseemme saapui siis Myrsky. Pennuthan oppivat kilpailemaan sisarustensa kanssa ruuasta. Viisas kasvattaja oli opettanut pentuja niin että mekastamalla ei ruokaa tipu vaan sapuskanlaitto loppuu siinä tapauksessa. Kiitos, arvostan tätä. Myönnettäköön, että kun kuppia kuljetetaan tarjoilupaikalle meillä on toistaiseksi ollut hieman härdelliä. Pentu on pyllähdellyt vesikuppiin jo toistamiseen kun on vaan niin kiire saada sapuskaa. Mutta on hän jo oppinut, että isosiskon kupilta ajetaan pois ja oma ruokakuppi tulee tiettyyn kohtaan. Hän osaa jo istua ennen kuin ruuan saa. Itseasiassa tarjoaa istumista itse jo kun kuppi on vasta osumassa lattiaan. Pikkuhiljaa nyt vajaan parin viikon aikana Merkki on oppinut luottamaan, että nassikka ei ryysää hänen kupilleen. Molemmat nuolevat oman kuppinsa tarkasti tyhjäksi.

Ensimmäinen yhteislenkkimme tehtiin Veeran ja hänen Huldansa kanssa Hajalaan peurojen riistaruokintapaikalle. Olemme käyneet siellä jo vuosia. Aivan mahtava paikka! Myrsky tietysti bongasi uuden asian; peuran kakka! Maistuihan se varmaan sitten hitsin hyvältä koiran vinkkelistä. Ja sitähän piisasi ruokintapaikan läheisyydessä. Mitä tekee Merkki! Merkki, joka ei ole koskaan syönyt siellä kakkaa, alkoi vetää kakkaa naamariin apinan raivolla! Whaat??!!  Ahneus. On pakko syödä kasa paskaa, jotta kaveri ei ainakaan sitä saa! Tsiisus!

Myrskyä olen nyt hiukan tässä jo ehtinyt pyöritellä treenausajatuksella, sellaisia mikrotreenejä ja ollaan opeteltu käytännön taitoja kuten luoksetuloa ja oikeaa kävelysuuntaa hihnassa. Colliet ylipäätään ovat siitä kivoja, että ne oppivat tosi nopeasti yleensä hoksaamaan asiat. Niin myös Myrsky.

Aivan ensimmäisenä meidän oli pakko opetella namista luopumista, jotta mun sormet kestää treenata 😀 Myrskystä näkee, että hän on tottunut etsimään nameja lattialta jo kasvattajan luona. Meillä on myös ostoslistalla sellainen aktivointimatto. Ensimmäiset treenit luopumisen jälkeen menivätkin siihen, että hän hoksasi nameja tulevan vain yksi kerrallaan lattialle. Hän kun jumittui hakemaan lattialta niitä lisää 😀 Nyt jo voin palkata lattiallekin heittämällä namin ja päästään siitä jatkamaan hommaa nopsasti uudelleen.

Sitten päätin kokeilla mitä tämä ahnekerttu sanoo siitä, jos treenit lopetetaan leikkimisellä. Hänen aivoissaan oli piiiiiitkä piuha, ennen kuin ruokamoodi vaihtui leikkimiseen. Sittenkin homma oli haastavaa, sillä nakilta haisevat sormet liikuttivat lelua 😀 Tällaista en ole aiemmin havainnut omilla koirillani, miten ruuan tuoksukin voi aiheuttaa ”överit”. Taisi tulla pienelle jo väsykin siinä kohtaa sillä väsykiukku alkoi nostaa päätään ja rehellinen suoraan käsiin tähtääminen alkoi. Onnistuimme kuitenkin hetken pitämään naskalit lelussa kiinni ja lopetimme siihen. Pentu pissille ja unten maille höyhensaarille <3

Saapa todella nähdä millaiseksi Myrskyn suhde ruokaan muodostuu jatkossa. Kumpi tulee olemaan hänelle aikuisiällä parempi treenipalkka; ruoka vai leikki. Saattaako hän itsensä vielä kiipeliin ahneutensa vuoksi? Kenties hän tulee opettamaan meitä pitämään huolen omista sapuskoistamme…

Aivan pakko kertoa vielä kappaleen verran ystävieni collieista, jotka joutuivat kiipeliin ahneutensa vuoksi. Sannan merlepoika Nova on 3 viikkoa vanhempi kuin Merkki. Menimme ensimmäisille leikkitreffeille heidän pihaansa ja erehdyin jättämään pöydälle avonaisen nakkipussin. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa nakit olivat kadonneet pusseineen päivineen pienen Novan kitaan. Eikun lääkäriin oksetuspiikkiä hakemaan. Sori! Veeran edesmenneen Helmin ahneus oli legendaarista myös. Kerran 5 kg jäistä jauhelihaa ja kerran 3 l kuivaa nappulaa. Yhdellä kerralla pellillinen savulohipiirakkaa, kerran kattilallinen maissintähkiä pureksittu, kerran kolmisen litraa punajuurikeittoa yhdeltä istumalta. Muutamia mainitakseni. Aivan hyvin voi kolmen (!!) kokonaisen ravintolapizzan jälkeen loukkaantua jossei iltaruokaa ymmärretä tarjota! Montako pizzaa sä syöt kerralla? Tuliko paha olo? Helmille ei!

Jokunen kuukausi sitten kirjoitin pyynnöstä vastauksen SCY:n uusille kotisivuille kysymykseen Miksi minulla on collie? Liitän tähän nyt pohjaksi sen saman tekstin, hiukan muokaten juuri tähän hetkeen sopien. Toistoa tässä nyt hieman tulee aiempiin blogikirjoituksiini nähden, mutta en oikein saa niitä nyt nätisti editoitua poiskaan ilman asiayhteyden kärsimistä.

Collie on ulkoiseltaan olemukseltaan silmiä hivelevän kaunis rotu, elegantti ja silti toimiva palveluskoirarotu. 17 vuotta rodun parissa ja neljäs rodun yksilö kotona tällä hetkellä enkä edelleenkään ole vaihtamassa rotua. Koira tulee minulle aina rakkaaksi perheenjäseneksi, mutta myös harrastuskaveriksi. Koiraksi, joka pitää huolen siitä että pysyn itse liikkeessä ja aktiivisena. Koiraharrastus tuo mielekästä sisältöä elämään.

Saman verran vuosia on myös takana alaosastomme yhdistystyössä, Rotu ja rodun hyvinvointi on minulle äärimmäisen tärkeää. Toivon, että muutkin saisivat tulevaisuudessakin kokea elämän yhtä upeiden collieiden kanssa kuin minulla on ollut. Collieharrastajien parissa on aina ollut ilo olla ja touhuta, olen saanut muista rodun harrastajista myös tärkeitä ystäviä. Olen kokenut sopivani porukkaan mukaan hyvin. Vuosien varrella olen ehtinyt harrastaa ja kokeilla lähes lajia kuin lajia suojelua ja verijälkeä lukuunottamatta. Collie on ollut soveltuva niistä jokaiseen ja sen potku on riittänyt vähintään yhtä pitkälle kuin omistajallakin. Rodun monipuolisuus onkin yksi sen parhaista ominaisuuksista.

Collien aktiivisuustaso on kuitenkin sen verran maltillinen että se ei ”keuli” heti pitkin seiniä jos joskus on hiljaisempi hetki aktivoinnin suhteen. Collie sopeutuu moneen. Collien kanssa on ilo harrastaa. Usein sen suurin ja tärkein moottori on yhdessä tekeminen omistajan kanssa, omistajan palveleminen ja miellyttäminen. Vaikka pieni pehmeys joskus tuo oman haasteensa, on se myös etu kun ei tarvitse vääntää rautalankaa jotta koira oppii. Collien kanssa ei kuitenkaan tarvitse olla mikään HC-harrastaja pitääkseen sen tyytyväisenä. Collielle riittää kyllä ihan tavallinen kotikoiran elämä kunhan sitä lenkkeilytetään kunnolla ja aktivoidaan vaikkapa nameja etsimällä kotona tai muuta kivaa tekemistä. Pidän siitä, että collie ei ole niin valikoiva mitä sen kanssa tehdään. Olen jopa kitkenyt rikkaruohoja yhdessä collieni kanssa. Yhdessä kaivoimme maata kukkapenkissä 😀

Collien perimmäinen viisaus ja järkevyys suhteessa kaikkeen on myös ilmiömäistä. Mielestäni koira on aina peruskoulutettava, mutta collien peruskouluttaminen sujuu mielestäni monelta osin hyvin helposti. Rakastan collien kykyä lukea ihmistä paremmin kuin me monesti huomaammekaan. Tämä toki toimii myös toisinpäin. Se kyllä näkee, jos et ole täysillä messissä.

Toinen äärimmäisen rakastettava piirre colliessa on sen aina valmis asenne, kun tarjolla on kivaa puuhaa. Motivaatio on hyvin oleellinen asia harrastamisessa koiran kanssa, olen hyvin iloinen siitä, että ainakin meidän perheessä se on aina ollut helposti löydettävissä. Colliekin tietysti on aina oma yksilönsä, jokaiselle olen valinnut jonkin tietyn lajin johon keskitymme. Laji, joka on meistä molemmista yhdessä hauskaa. Laji, jossa koirani on parhaimmillaan.

Collie on myös ilmeikäs rotu ja esimerkiksi meillä pelastuskoiratreeneissä se on ollut aloittelevalle ohjaajalle helpotus kun koiran elekieltä on ollut helppo lukea. Löytyy helposti nähtävät korvat mihin suuntaan ne ovat kuulolla, löytyy heiluvaa häntää, löytyy asiallisen kokoinen klyyvari (nenä) josta ei jää epäselväksi mihin suuntaan se osoittaa. Koko on sopiva ettei se katoa mustikanvarpujen taakse ja yleensä collie kyllä muutoinkin osaa ilmeillään ja eleillään kertoa mitä mieltä se on asiasta. Monet myös äänellä 😀

Collien turkki tarjoaa puunaushaluisille tyydytystä olematta kuitenkaan liian vaativaa jotta sitä ei oppisi tai pystyisi tekemään ihan kuka tahansa. Rodunomaisen turkin säänkestävyys on myös hyvä. Collieta ei tarvitse talvella pukea peruslenkille. Collie ei juuri kysele mikä keli ulkona on, se selviytyy kyllä. Fyysiseltä kooltaan collie on myös oikein sopiva. Se ei ole liian iso, jotta esimerkiksi autossa kuljettaminen vaatisi juurikaan automerkin tai -mallin harkintaa. Se ei ole liian pieni, jotta joutuisi pelkäämään sen loukkaantumista esimerkiksi sohvalta putoamisen vuoksi. Kuono tulee juuri sopivalle korkeudelle kun sitä palkitaan hyvin tehdystä työstä 😉

Collie tulee yleensä hyvin toimeen varsinkin oman rotunsa edustajien kanssa. Collieiden kanssa voidaan käydä isoillakin yhteislenkeillä ilman riitoja. Tämä ei ole itsestäänselvä asia jokaisessa rodussa. Collie on omanarvontuntoinen ja vaatii kunnioitusta sekä reilua kohtelua itselleen. Ensisijaisesti se pyrkii ratkaisemaan asian mahdollisimman sopuisasti, pienin elein, mutta on toki valmis näyttämään kaapin paikankin mikäli sille tarvetta on.

Ystävilläni on ollut tietysti erirotuisiakin koiria, ja olen päässyt näkemään esimerkiksi noutajien palon veteen.. ja mutaan. Minun koiristani Merkki on ensimmäinen joka ui mielellään. Se ei kuitenkaan karkaa väkisin uimaan. Tällä turkkimäärällä minusta on varsin kivaa, että koiraa ei tarvitse pestä jokaisen lenkin jälkeen selkään asti. Siinä missä oma hienohelmainenkin Milla oli tassunpohjia lukuunottamatta puhdas peltolenkin jälkeen, Johanna-ystäväni Salla-kultsu nauratti ohikulkevia ihmisiä kotiinpalatessamme puoleen selkään asti mutaisena rymyttyään ojissa. Toki ihanaa, että Salla sai myös nauttia omalla tavallaan lenkistään. Sääli etten tähän hätään löytänyt yhteiskuvaa heistä parhaimmillaan 😀

Sanotaan, että hyvä collie ei aina ole helppo koira. Itse koen, että se on kuitenkin kohtuullisen helppo koirarotu sellaiselle joka on yhtään kiinnostunut kouluttamaan koiraansa. Collie harvemmin kuitenkaan koituu suorastaan vaaraksi kenellekään ihmiselle tai toiselle koiralle vaikka se olisi hiukan tottelematonkin. Tähän ei toki sovi tuudittautua ja oikaista perusasioiden opettamisessa collielle. Nautin siitä, että voin collieni kanssa kulkea kadulla tai missä tahansa muuallakin melkoisen rennosti ilman, että minun tarvitsee pelätä mitä nurkan takana tai selkäni takana tapahtuu. Ensimmäistä koiraansa hankkivalle collie on suhteellisen turvallinen valinta. Korostan kuitenkin vielä uudelleen koulutuksen ja sosiaalistamisen tärkeydestä silloinkin. Colliekasvattajia on laajalla skaalalla ja näin ollen eri linjoissa on erilaisia painotuksia. Pentua siis kannattaa etsiä huolellisesti ja harkiten rauhassa, millainen collie juuri omaan elämäntilanteeseen sopii.

Olen ihan oikeasti yrittänyt pohtia mikä toisen rodun edustaja meille voisi tulla. Aina löydän jotakin siitä toisesta rodusta, jonka perusteella suljen sen pois. Palaan aina takaisin collieen. Puolisoni kuitenkin nyt toivoisi toisen rotuista koiraa meille, tuntuu aika vaikealta paikalta. Koti ei ole koti ilman collieta.

 

 

Rakkaat enkeleiksi jo lentäneet koiramme Milla, Peppi ja Mellu.

Suvinuoskan Anastasia ”Milla”
25.2.2003 -16.12.2013
kasv. Maarit Torn
om. Heidi Malmivaara

Lonkat A/A
Silmät crd/terve
Selkä ok
Lt +142 laukausvarma
(+1,+1,+3,+2,+1,+1,+1,+3)
MH suoritettu

Milla alias Milluska, Milla Magia ja Mimmi oli ladylike Diiva, joka rakastaa agilitya. Millalle kyllä sopi tekeminen jos toinenkin. Tärkeintä oli ihmisen kanssa touhuilu, leikkiminen ja kisailu ja mikä parasta, jos siitä sai vielä makkaraa. Usein Millan ulkonäkö petti; monet ovat yllättyneet että tästä koirasta löytyy sittenkin potkua! Toko tuppaa olemaan Millan mielestä tylsää, varsinkin kun agility tykitti kunnolla. Laji, jossa hän pääsi loistamaan osaamisellaan ja tunnollisella työmoraalilla.

FI MVA Snowpaw Purple Angel ”Peppi”
31.5.2004 – 10.1.2012
kasv. Tuija Heikkilä
om. Heidi Malmivaara

Lonkat: B/C
Silmät: terve/terve
Terveys: Atooppinen iho ja kroonistunutta hiivaongelmaa, lukuisat tulehdukset ja näiden kaikkien kierre.
Lt +126 laukausvarma
(+1+1+2+2+1+1+1+2a)
MH suoritettu

Peppi oli aina iloinen ja vilkas rämäpää, jolla riitti potkua ja särmää. Kutsumanimeltään myös Pemppi, Pemppari, Pemböle tai Peppendaali esiintyi aina salamavalojen räiskeessä – ja tosissaan. Peppi oli ihanailmeinen ja vahvarakenteinen collie, joka rakasti juosta muiden lapsenmielisten collieiden kanssa pellolla lujaa -tukka hulmuten. Tokokoira- henkeen ja vereen.

Mellu
Suomen pystykorva- labradorinnoutaja- norjan harmaa hirvikoira- ajokoira mix
Toukokuu 1998 – 16.12.2013
om. Esa Malmivaara

Hyväntahtoinen sitkeä sissi, rautarouva! Ei ahnein tapaus (nappulat säilyi kupissa koko päivän kunnes Milla tuli kuvioihin) mutta oli kyllä kerryttänyt elämäniloja vyötärölleen kunnes sitten hoikistui ja löysi lenkkeilyn ilon. Nuorempana riistaviettinen, mummona pystyi jo pitämään irti. Ihana perhekoira, joka oppi vanhoilla päivillään vielä treenaamaankin pikkujuttuja Millan treeneissä.

 

Koirat ja erityisesti colliet ovat minulle elämäntapa. Piste. Touhuilu tuo valtavasti rikkautta muuten niin harmaaseen arkeen.

Aikanaan Turkuun muuttaessani en tuntenut juuri ketään, mutta kun ensimmäisen koirani kanssa ulkoilin, alkoikin juttukavereita tulla nopeasti. Jopa ohittavat pyörät saattoivat tehdä uukkarin ja tulla palluttamaan suloista pentua 😀 Koirien myötä minulle on kehittynyt suuri ystäväpiiri, ihan sydänystäviä myöden <3 Joskus olisi tietysti ihan terveellistä puuhata jotakin muutakin kuin ”vain” koirajuttuja, mutta kyllä se tosi vähälle on jäänyt. Koirien kanssa vain on niin kiva puuhata. Ja tietysti kun sellaisia on hankkinut niin kyllähän ne myös sitoumuksia vaativat. Minulle on kunnia-asia huolehtia koiristani parhaan osaamiskykyni mukaan.

Harrastamisessa minulle tärkeintä on yhteinen hauskanpito. Molemmilla osapuolilla täytyy olla kivaa ja treeneistä pitää jäädä hyvä fiilis. No, eihän se oikeassa elämässä aina mene niin että kaikki onnistuu, mutta silloin on hyvä pohtia mikä treeneissä tänään onnistui ja tehdä siihen loppuun joku pieni, molemmista mukava asia joka varmasti onnistuu ja treenit voidaan lopettaa onnistumisen tunteeseen. Minulle ei niinkään ole väliä sillä, mitä harrastan koiran kanssa. Asiat valikoituvat kullekin koiralle on mieleisiksi ja mikä tuottaa sen parhaan ilon juuri tämän koiran kanssa.

Palveluskoiran miellyttämisen ja palvelunhalu on se minun juttuni. Tykkään siitä, että koira itse haluaa tehdä eikä minun tarvitse houkutella ylettömästi sitä kuuntelemaan itseäni. Ollakseen mukava, hyväksytty koirakansalainen ja koiranomistaja, yhteiskunta vaatii koiralta hyvin monenlaisia taitoja ja asioiden sietämistä. Oletamme herkästi asioita, mutta näitä itsestään selviä taitoja ei tarjoilla kuin Manulle illallista. Pennun ensimmäinen vuosi on rankka koiranomistajalle, jonka pitää opettaa mitään osaamattomalle pennulle kaikki. Rankka, mutta niin äärettömän ihana aika. Minä itse voin yhtenä merkittävänä tekijänä vaikuttaa siihen, miten  koira aikuisena tulee käyttäytymään.

Harrastaminen koiran kanssa on yhteinen matka, joka ei koskaan pääty. On siis syytä osata nauttia siitä matkalla olemisesta. Minusta on äärettömän mielenkiintoista nähdä miten koira käyttäytyy ja reagoi erilaisiin asioihin, testata ja hiukan haastaakin.

Harrastaminen on myös tapa luoda ja saada yhteys omaan koiraan. Oppia enemmän juuri siitä yksilöstä. Harrastamisesta on usein hyötyä myös arkeen. On helppo antaa koira myös hoitoon ystävälle kun tietää, että se osaa käyttäytyä tilanteessa kuin tilanteessa (tai osaa kertoa ystävälle mitkä asiat saattavat olla haastavia). Minulle ei ole tärkeintä se, että minä itse toimin koiran ohjaajana. Voi miten suuri nautinto on päästä katsomaan kun oma koira nauttii tekemisestä jonkun toisen kanssa! Rakastan nähdä sen kun koira on onnellisimmillaan saadessaan tehdä jotakin tärkeää.

Vuosien varrella olen tietysti ehtinyt olla monenlaisissa koulutuksissa ja tapahtumissa mukana. Nöyrällä asenteella jokaiselta oppii jotakin. Millan kasvattajan kanssa emme niin valtavan paljoa olleet tekemisissä, mutta jo silloin Peppin kasvattaja Tuija ja Sanna ottivat minut hoteisiinsa ja opastivat minut rodun pariin ja jakoivat laajaa osaamistaan. Jokaisen kasvattajan tuki on ollut minulle todella tärkeää ja tulee olemaan jatkossakin. On meidän yhteinen tavoite saada pentu upeaksi rotunsa edustajaksi.

Kuten jo moneen kertaan on varmasti tullut selväksi, niin koiraharrastus on tuonut minulle valtavasti hyviä ystäviä joiden kanssa on kiva puuhata samanhenkisiä asioita. Koulutamme yhdessä koiriamme. Peruslenkkeily ei aina ole kaatosateessa se kaikkein mukavin asia, mutta kun vermeet on kunnossa ja lenkkiseura mitä parasta niin kaatosadekaan ei tunnu niin pahalta.

Ystäville ja treenikavereille olen myös kiitollinen kaikesta oppimastani. Joku tärkeä jää varmasti mainitsematta nyt, mutta paras ystäväni Veera ja Turun Palveluskoiraharrastajien pelastuskoiraryhmä ovat kärsivällisesti opastaneet minua ja Esaa mm. koiranlukutaidossa ja ohjaamisessa. Positiivinen kouluttaminen ja reiluus koiralle ovat minulle tärkeitä asioita.

Rotuyhdistyksemme alaosastossa olen tosiaan ollut aktiivina jo vuosikausia. Tuntuu hyvältä tehdä työtä oman rotumme hyväksi. On kivaa jutella muiden samanrotuisten omistajien kanssa, joille ei erikseen tarvitse kertoa millainen collie ylipäätään on. Collien paras ystävä on usein myös toinen collie. Kun leikkityyli ja elekieli ovat yhteisiä niin homma on mahdollisimman kitkatonta. Kautta vuosien meillä on aina ollut tosi kivaa aktiiviporukkaa mukana, on ilo kutsua myös uusia tuoreita collieiden omistajia mukaan siihen remmiin. Tykkään järjestää tapahtumia ja osallistua niihin myös itse. Pystyn myös itse vaikuttamaan siihen millaisia tapahtumia järjestämme. On suuri rikkaus että tälläkin hetkellä yhdistyksessämme on monenlaisia osaajia ja jokainen tuo oman panoksensa kekoon ja saa siten myös itselleen mieleistä tekemistä.

Harrastaminen on kivaa ja antoisaa! Suosittelen lämpimästi sullekin!

 

Irokon The Shining, alias Merkki, Merkkari, Murupulla syntyi Forssaan 26.4.2015 Johanna Ruottisen luokse Irokon kenneliin.

KoiraNet

Sukutaulullisesti Merkki on ollut minulle hyppy hieman tuntemattomammille vesille. Isänä sillä on ruotsalainen uros Bosse ja emänä Johannan oma kasvatti Duo. Tässä jälleen on kohtalo kuvioissa. Olen tavannut Duon nuorena tyttönä hakumetsällä ja pidin aivan äärettömän paljon näkemästäni. Jo silloin ajattelin, että tuosta nartusta voisin haluta pennun. Sitten se tilaisuus tuli!

Merkki tuli perheeseemme nimenomaan pelastuskoiran virka mielessämme, jos suinkin hänestä sukeutuisi sellainen. Ja tottakai rakkaaksi perheenjäseneksi. Merkki on tuonut elämäämme valtavasti iloa ja olemme nauraneet ääneen päivittäin hänen touhujaan katsellen.

Merkki on utelias, erittäin leikkisä, tarmokas koira, jolla on työkoiran mentaliteetti. Hänelle on tärkeää, että hänellä on tehtävä suoritettavanaan. Merkille ei riitä peruslenkitys, vaan hän tarvitsee puuhaa ollakseen tyytyväinen. Merkin kanssa touhuaminen on ollut suuri ilo, hän nauttii kaikesta tekemisestä mitä vain keksin. Hän on myös suhteellisen hyvä kaikessa siinä mitä keksin. Pelastuskoirahommien lisäksi olen ehtinyt tehdä ja touhuta hänen kanssaan kaikenlaista ja kaikkeen hän on ollut sopiva harrastuskaveri.

Merkki on kiltti kuin partiolainen, jopa liiallisuuksiin asti. Hän pyrkii olemaan parhaimpansa mukaan omistajan toiveiden mukainen. Pehmeys on tuonut Merkin arkeen omat haasteensa, mutta treenatessa Merkin pehmeys ei niin näy. Kun hänelle on selvää mitä tehdään, hän tekee sen! Treenatessa hän kehtaa olla hieman jopa röyhkeä ja tulee sormille mikäli palkka ei tipu riittävän nopeasti. Ohjaajan jännitys tuo Merkkiin uuden säväyksen,  silloin Merkki paikkaa ohjaajan puutteet. Mikä lahja!

Merkki rakastaa ihmisiä. Tämä piirre on alleviivattava hänen kohdallaan. Ikävää ihmistä hän ei ole kohdannut koskaan. Merkillä on suuri tarve päästä ihmisen luo, siitä huolimatta että tämä on täysin vieras. Asia, joka tietysti on pelastuskoiralle valtavan hyvä asia. Ja toisaalta myös hieman poikkeuksellista yleensä hieman pidättäytyville collieille. Merkki osaa myös luonnostaan käyttäytyä erilaisten ihmisten kanssa eri tavoin. Lapsia hän toki suukottaa kasvoille jos suinkin ylettää, mutta vanhustenkin kanssa hän osaa olla varovainen. Vapisevakaan vanhuksen käsi ei häntä pelota. Hän nojaa painollaan ihmistä vasten ja nauttii saamastaan huomiosta. Kun palkkana on ihminen, matkan varrella olevat mahdolliset jännittävätkin asiat selätetään nopeasti. Kaunisilmeisenä koirana Merkki myös kerää paljon jopa koirattomien ihmisten huomiota katulenkeillään. Niinpä meille ihmisten ohittamiset ovat tulleet hieman haasteellisiksi.

Merkki on läpäissyt luonnetestin hyväksytyin tuloksin +126 pistettä (+1b+1b -1+2b+1a+1+1+3 ++). Aika hurja linnanmäki se hänelle kuitenkin oli. Onneksi mamma oli mukana turvana, minähän se tämän koiran rohkeus taidan olla ja hän luottaa siihen, että minä hoidan tiukat paikat sekä kerron hänelle kuinka toimia.

Lonkat A/A, kyynärät 0/0, VA0, LTV1. Myöhemmin Merkille kuitenkin tuli ajoittaista ontumista ja treeneistä jouduttiin pitämään taukoa selkäjumien vuoksi. Lopulta sitten päädyimme selkäkuville uudelleen ja spondyloosihan sieltä sitten löytyi oireiden selittäjäksi. Merkki oli tuolloin noin 5 vuotias. Se oli viimeinen niitti sille, että jalostuskoiran haaveet sai todellakin unohtaa ja pelastuskoiran urallekin piti keksiä muuta tilalle. Monipuolisena koirana kuitenkin Merkki on löytänyt ilon jumppaamisen ja noseworkin maailmasta muun muassa. Ja kyllähän sitä tottistakin edelleen tehdään vaikkei tavoitteita sen suhteen olekaan. BH ehdittiin hänen kanssaan suorittaa.

Kesälajiksi olemme keksineet mielellään uivalle Merkille vepeilyn. Kenties saatamme hyötyä tositoimissakin hänen taidoistaan meripelastusharrastuksen parissa esimerkiksi viemällä hinausköyden rantaan, jonne veneemme ei pääse.

Merkki nauttii tällä hetkellä aktiivisen kotikoiran elämää tuoden edelleen valtavasti iloa elämäämme. Olen niin onnellinen tästä koirasta. Kiitos Merkin kasvattajalle Johannalle ensinnäkin luottamuksesta saada tämä koira ja kaikesta tuesta matkan varrella! <3

Crofter´s Only Sailor Jenny eli Myrsky alias Napero, Nakertaja, Myrkkäri ja mitä vielä muita tuleekaan ja hän on juuri täyttänyt 8vko. Syntynyt 25.9.2021 ja kotoisin Kauhajoelta Marjo Hautaviidan rakastavista käsistä.

KoiraNet

Myrskylle on kaavailtu aktiivista harrastuskoiran elämää ja siinä samalla rakkaaksi perheenjäseneksi ja ilon tuojaksi. Mikäli asiat menevät hyvin, kenties hän tuo oman kortensa kekoon rodun hyväksi synnyttämällä pentueen tai pari.

Myrskyn suhteen kaikki ikkunat ovat vielä avoinna mitä kaikkea tulemme hänen kanssaan puuhaamaan. Luultavasti kokeilemme ja harrastelemme monenlaisia lajeja ja johonkin sitten keskitymme enemmän. Mahdollisuudet ovat monet! Pelastuskoiran hommat jäivät Merkin kanssa hieman kesken, nyt pohdinnassa on lähdemmekö samalle uralle vai keksimmekö jotakin muuta. Pelastuskoirahommat kun ovat kovin sitova juttu ja kevein perustein en halua siihen lähteä. Pitää oikeasti olla motivaatio ja tavoite kunnossa! Ohjaajan oman fysiikan tulisi myös olla paremmassa kunnossa.

Uskomatonta kyllä, aivan hillitön jännittäjä-tyyppi on huomannut, että kisaaminen on alkanut kiinnostaa.  Tavallaan innostus kisaamiseen on tullut sitä kautta, että Merkin kanssa voisimme hyvin pienellä lisätyöllä korkata hyvin helposti tokokisat, mutta jatkuvan kipulääkityksen vuoksi se ei ole mahdollista. Sääli, että osaavalle koiralle ei saada näyttöjä paperille. Ehkäpä Myrskyn kanssa onnistumme joskus sitten aikanaan korkkaamaan jonkun lajin kisat 🙂 Mitään en kuitenkaan lupaa, kenellekään. Aika näyttää!

Myrskyn sukutaulu on kaikin tavoin itseäni kiinnostava. Siellä on paljon tuttuja, minulle mieleisiä sukuja. Sukutaulusta löytyy niin jenkkilinjaisia koiria kuin myös Merkin sukuja että vähän uuttakin verta. Jalostuksellisesti katsottuna sukutaulu tarjoaa minulle monta suuntaa, josta lähteä rakentamaan omaa kasvatustyötä niin halutessani. Myrskyn kasvattajan, Marjon, kanssa olemme puhuneet myös vakavasti siitä, että voisin liisata Myrskyn myös hänelle. Koen, että tässä voittaisivat kaikki. Minä itse hiukan arvon lähteä kasvattajan vaativaan maailman, mutta minusta hyvää, erinomaista narttua pitää käyttää jalostukseen jos sillä on siihen annettavaa. Rodussamme on parantamisen varaa (aina!) ja jos minulla on kultakimpale käsissäni, on vain sääli jossen sitä itse kuitenkaan rohkenisi käyttää jalostukseen. En usko kuitenkaan tekeväni montaa pentuetta, joten Myrskystä aivan varmasti liikenee Marjolle se pentue hänen omia suunnitelmiaan jatkamaan, hänen tietenkin niin toivoessa. Samoin ajattelin Merkin kohdalla jo aikanaan. Myrskyn suhteen on siis paljon odotuksia! Toivotaan, että terveyttä ja luonnetta riittää!

Tulen päivittämään tätä sivua sitä mukaa kun Myrsky kasvaa. Myrsky tuntuu olevan juuri sitä, mitä olen etsinyt. Hän on ollut todella reipas, rohkea ja järkevä pentu. Utelias ja leikkisä. Hänestä näkee, että hän on oppinut etsimään nameja jo kasvattajan luona aktivointimatosta ja istumaan oppiminenkin vei vain 2 lyhyttä treenikertaa. Hänellä on kunnon asennehäntä!

Myrsky tullaan terveystutkimaan kun ikä on sopiva, hän tulee käymään luonnetestissä ja aivan varmasti näyttelyissäkin käydään jokunen arvostelu hakemassa.

Stay in tune! 🙂

 

 

 

Otsikko ei nyt aivan vastaa tätä aloitusta, mutta en kertakaikkiaan voi vain hypätä edesmenneiden rakkaideni ohitse kertomaan suoraan siitä keitä meillä asuu.

Collie- ja koirataipaleeni on siis alkanut Millan (Suvinuoskan Anastasia) kanssa, joka syntyi 2003 helmikuussa ja eli lähelle 11-vuotiaaksi kunnes vatsasyöpä hänet vei. Milla oli aivan upea narttu, sellainen vähän vanhana syntynyt järkevä koira, jolla ei koskaan keulinut yli, mutta kyllä siitä vauhtia löytyi. Hän oli vähän hienohelma kyllä, mutta viimeiseen asti erittäin leikkisä ja toiminnanhaluinen. Milla ei ollut totinen suorittaja vaan sille tärkeintä oli yhteinen tekeminen rakkaan ihmisen kanssa ja hauskanpito. Milla oli tosi helppo koira, se toimi kuin ihmisen mieli ja unelma ensikertalaisen koiranomistajan käsissä. Millan kanssa ehdimme kokeilla ja harrastella matkan varrella monenlaisia lajeja ja olikin ilo huomata miten monipuolinen rotu meillä on. Agility oli ehdottomasti Millan juttu <3 Agilityssa ehdimme kisata muutamia kisoja ja nousimme nopeasti 2-luokkaan. Kakkosia emme kuitenkaan koskaan ehtineet korkata, sillä Millalle tuli agihallilla varvastapaturma, jonka seurauksena se ei enää kuntoutunut agilityharrastajaksi ja keksimme sitten muita aktiviteetteja.

Noin 1,5vuotta elelimme Millan kanssa kahden, kunnes sitten syntyi Peppi (Snowpaw Purple Angel). Tarkoitukseni ei ollut silloin vielä ottaa toista koiraa, mutta oli se siellä tulevaisuudessa suunnitelmissa. Näin Peppistä kuvan, RAKASTUIN! Itselleni tyypillisesti pohdin ja käänsin ja väänsin mielessäni, mitä pitäisi tehdä niin pitkään, että kasvattajallakin jo ”meni hermot” että koita nyt jo hyvä ihminen päättää. Järki ja tunteet. Tunteet voittivat, minun on saatava tämä pentu! Peppi olikin sitten hiukan erilainen collie Millaan verrattuna. Suhteellisen vaikea koira minun tasoiselleni koirankouluttajalle. Arki meillä oli itkua ja hammasten kiristystä, mutta onneksi myös paljon onnellisia hetkiä. Peppi opetti minua kovalla kädellä tai sanotaanko hampailla. Töistä kotiin palatessa parkkipaikalla oli monesti itku silmässä, mitähän tänään on tuhottu kotona työpäivän aikana. Mikään ei tuntunut sujuvan. Peppi sai kuitenkin kaiken anteeksi, ihan vain sillä että katsoin sitä, kaikesta huolimatta minä rakastin tuota koiraa! <3 Sitten lopulta ymmärsin liittyä harrastusporukoihin mukaan ja sain oppia tottelevaisuuden alkeita ohjauksessa. Siitä urkeni meidän yhteinen taipalemme parempaan suuntaan. Tottelevaisuustreenit alkoivat hyödyttää meidän perusarkeammekin helpommaksi.

Peppi, komisario Pepponen, oli totinen suorittaja, joka ei tehnytkään töitä minulle vaan itselleen. Katsokaa kaikki muut kuinka pätevä MINÄ olen! Myös Peppin kanssa kokeilimme monenlaisia lajeja ja kävi selväksi että toko on hänen juttunsa ehdottomasti ja rauhoittava jälki oli myös kivaa puuhaa. Agility, ei missään nimessä! Lähetin putkeen kasassa olevan koiran ja sieltä ulos tuli hurja kuumakalle, joka iski kiinni lähinnä liikkuvaan kohteeseen. Mutta ei se haitannut ettei Peppistä tullut agilitykoiraa. Aksasimme Millan kanssa ja Peppi teki tokoa, taidolla. Peppin kanssa aloimme olla lähellä kisakuntoa, mutta kisoihin ilmoittautuminen arvelutti niin paljon ettemme koskaan sitten korkanneet kisoja. Olen itse valtava jännittäjä ja pelkäsin miten oma jännitykseni kisoissa olisi näkynyt tässä kuumakallessa. En uskaltanut ottaa sitä riskiä ettei koira pysy hallinnassani. Kuumottavin poskin muistan SCY Turun alaosaston 40v juhlatapahtuman, jossa olimme tokonäytöksessä mukana. Yleisössä oli rotumme viisaita ”vanhoja” mukana, itse perustajajäsen Heljo Hirvisuota mukaanlukien. Mopo karkasi käsistä. Iltapäivän toiseen näytökseen emme enää rohjenneet osallistua. Missään nimessä en syytä koiraa, ongelma oli minun osaamattomuuteni sen käsittelyssä. Mitä vanhemmaksi Peppi kasvoi, sen paremmin me tulimme juttuun ja opin lukemaan ennakkomerkkejä Peppin touhuista. Vaikka meillä oli Peppin kanssa haasteita valtavasti, niitä onnenhetkiä oli arjessamme kuitenkin vaakakupissa enemmän. Peppi oli hyvin rakastettava omille ihmisilleen ja kyllä heistä muotoutui toimiva kaksikko Millankin kanssa. Milla ei johtajuudessaan päässyt helpolla sekään Peppin dominanssin vuoksi.

Silloin kun terveyskortit jaettiin pennuille, Peppin kortti oli valitettavan huono. Suuri pettymys niin kasvattajalle, joka oli sijoittanut pennun minulle kuin itsellekin. Niin pennun itsensä kannalta, minun kannaltani ja vielä jalostukselliseltakin kannalta. Lukuisia tulehduksellisia ongelmia, iho-ongelmia joita ei saatu kuriin kaikesta yrittämisestä huolimatta. Tätä kirjoittaessa silmäkulma kostuu taas. Tiedän tehneeni parhaani koiran kanssa ja se vain ei riittänyt. Oli aika päästää Peppi vihreille pelloille lintujahtiin vain 7,5 vuoden iässä. Yksi elämäni vaikeimmista asioista. Surutyötä olin tehnyt jo pitkään etukäteen, mutta tein sitä vielä pitkään kuoleman jälkeenkin.

Kohta Peppin menetyksen jälkeen tapasin aviomieheni Esan, jolla oli vanha pystykorvasekoitus Mellu. Meidän koirallinen uusioperheemme oli kyllä niin Match Made in Heaven <3 Kaksi eläkeläisrouvakoiraa, jotka arvostivat samoja asioita. Ollaan ystäviä ja annetaan toiselle silti tilaa. Hoikistuttuaan Mellusta kuoriutui vauhdikas lenkkeilijä ja hän virkistyi muutoinkin saatuaan koirakaverin ja sai siten jatkoaikaa viettää mukavia leppoisia eläkepäiviä. Kun ajattelen Mellua, ensimmäiset sanat jotka siitä tulevat mieleeni, ovat sinnikkyys ja päättäväisyys sekä tarkka kompassi. Se, miten ponnekkaasti hän yritti kääntyä takaisin kotiin lenkiltä, kun oli omasta mielestään kävellyt riittävästi. Se, miten ilmiömäinen gps sillä oli päässään kun se tiesi mistä kannattaa oikaista, että pääsee pian takaisin kotiin. Kun lenkkeilyn ilo löydettiin, Mellu jaksoi pitkiä lenkkejä yhdessä kanssamme ja se lähti mielellään lenkille metsään. Lopulta kuitenkin vanhuuden vaivat alkoivat tulla esiin ja samaan aikaan Millan vatsasyöpä alkoi näyttää ensimmäisiä oireitaan. Millan kunto meni nopeasti huonoksi ja niin lopulta teimme raskaan ratkaisun, mutta koirille mielestämme oikean. Tytöt pääsivät yhtä matkaa taivaaseen <3 Suru oli musertava ja koti oli tyhjä. Päätimme nauttia hetken koirattomasta elämästä ja mennä minne milloinkin huvittaa vailla odottavia sitoumuksia kotona.

Vuoden verran ajatus tuntui hyvältä ja siitä puolen vuoden päästä meille muutti merlenarttu Merkki, Irokon The Shining. Aiemmin olin sanonut, että meille ei koskaan tule niin ruman väristä koiraa kuin merle on. Niin se vain kävi, että minä rakastuin Merkkiin. Vielä pennunhakureissulla kasvattajan luona keskustelimme kumman nartuista kotiimme saan. Vauhdikkaan trikkinartun, vai rauhallisemman merlen. Tavallaan pelkäsin että trikkinarttu muistuttaisi minua liikaa Millasta, mutta toisaalta olin jo rakastunut merleen Merkkiin ja sen lisäksi sain sen leikkimään kanssani paremmin kuin trikkinartun. Uskoin, että rauhallisemmassa siskossa riitti kyllä meille ihan riittävästi virtaa. Ja toden totta, kyllä on riittänyt!

Tätä kirjoittaessa Merkki on nyt 6,5vuotias. Merkki on aivan mielettömän ihana koira! <3 Merkki on tuonut elämäämme valtavasti iloa ja sisältöä. Merkki saa tänne blogiin oman sivunsa kokonaan, jossa kerron siitä tarkemmin. Merkki tuli meille sillä ajatuksella, että haluaisimme kouluttaa siitä pelastuskoiran. Olemme puolisoni kanssa vapaaehtoistyön ”sekakäyttäjiä” ja tuntui luonnolliselta yhdistää koiraharrastus myös siihen. Merkki kouluttautui lähes koevalmiiksi pelastuskoiraurallaan, valitettavasti selkäongelmat nostivat siinä kohtaa päätään ja jouduimme keksimään sille kevyempiä harrastuksia.

Aika neljännen collien! Merkki on nyt kartuttanut itselleen sen verran käytöstapoja ja ikää, että on sopiva hetki ottaa seuraava koira kasvamaan tähän perheeseen. Merkki on myös äärettömän leikkisä ja ajattelen, että pennun kasvettua hieman heistä tulee oivat ystävykset. Kun on leikkikaveri olemassa aina omasta takaa, niin Merkkikin ”viitsii” juosta metsässä enemmän joka taas pitää sen paremmassa kunnossa selkäasioita silmällä pitäen.

Myrsky, Crofter´s Only Sailor Jenny, on tätä kirjoittaessa 8 viikkoa ja 1 päivän vanha pieni tirri <3 Ja hän on siis asunut meillä viikon. Arkemme on tällä hetkellä kokenut myrskyn ( 😀 ) ja moni asia on hieman hakusessa, mutta kyllä se sieltä ajan kanssa helpottuu ja asiat alkavat rullata. Myrskyn saapuminen on ollut Merkille aika muljautus, sitten kuitenkin. Merkki on aina rakastanut pentuja, ja ystävien pennut ovat saaneet kiipeillä päällä ja tehdä ihan mitä vaan ja Merkki on vaan rakastanut ja pikkuhiljaa sitten iän myötä alkanut opettaa ystävien pentuja miten aikuisten kanssa ollaan. Mutta ystävien pennuthan eivät olekaan täällä kotona 24/7. Myrskylle onkin aivan uudet säännöt! Sisätiloissa Merkkiä sylettää koko pentu, mutta ulkona ollaan kavereita. Sisällä Myrsky on saanut muutaman korvatillikan kun Merkki on kertonut haluavansa olla rauhassa. Ensisijaisesti Merkki kuitenkin väistää ja pyrkii olemaan ystävällinen pennulle. Ihan jokaisesta törmäyksestä ei sentään korvatillikoita jaella. Viikko tässä nyt yhteiseloa takana ja lähentymistä tapahtuu koko ajan. Eilen illalla nukuttiin jo samalla pedillä. Kyllä se tästä!

No itse Myrsky sitten! Olin jo pidempään seuraillut netin kautta erinäisiä asioita ja tutustunut myös erääseen urokseen josta kovasti pidän. Ajattelin että siitä voisin vaikka haluta pennun. No kävipä niin että kuulin tulevasta yhdistelmästä ja jäin odottelemaan nimenomaan siitä yhdistelmästä pentua. Valitettavasti pentuja siitä astutuksesta ei tullut, mutta kasvattajalla oli tulossa myös toinen pentue, joka oli hyvinkin mielenkiintoinen. Sukutaulusta löysin itselleni jälleen ripauksen itselleni mieluisia jenkkisukuja, ripauksen Merkin sukuja ja vähän uutta. Merkki on Myrskylle isotäti isän kautta. Jalostuksellisesti minulle hyvin kiinnostava sukutaulu siis.

Kävin tutustumassa pentueen vanhempiin (itseasiassa pentue oli silloin jo syntynyt, naperot olivat 3-viikkoisia) ja pidin näkemästäni kovasti. Kaikki mitä kuulin niin vanhemmista kuin muistakin sukulaisista oli tosi lupaavaa pennun lähtökohtia ajatellen ja juuri sellaista tyyppiä josta pidän. Taikauskoa tai ei, mutta pentueen teemakin sattui vielä sopimaan meille merihenkisille ihmisille kuin nenä päähän.

Sailor-pentueeseen syntyi 2 merlenarttua. Tällä kertaa minulla ei ollut niin minkään sortin väliä pennun värillä. Ja kappas, minä joka en muka pitänyt merlestä olenkin nyt 2 merlenartun omistaja 😀  Ei vaineskaan, olenhan minä merlelle lämmennyt jo tässä muutamien Merkin vuosien aikana. Myrsky on tullut meille tietysti rakkaaksi perheenjäseneksi ja arjen ilostuttajaksi, mutta myös harrastuskoiraksi. En vielä tiedä, mitä hänen päänsä menoksi keksitään.

Luulisi, ettei hänestä ole vielä paljoa kerrottavaa viikon yhteiselon jälkeen, mutta oikeastaan Myrsky on syy tämän blogin syntyyn. Ajattelin, että tällä ehkä säästän niitä Facebook-ystäviäni, jotka eivät jaksa lukea viittä kertaa päivässä Myrskyn kuulumisia. Myrsky saa tänne tietysti myös oman sivunsa, jossa kerrotaan hänestä tarkemmin speksejä. Katsotaan miten kauan tämä blogi-innostus kestää, 3 päivää? 3 viikkoa? vai kenties pidempään? Aika näyttää.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä esiteltäköön vielä aviomieheni Esa. Hän oli koiraihminen jo tavatessamme. Olemme löytäneet toisemme vasta ”vanhoilla päivillämme” mutta kun tapasimme, tuntui kuin olisimme tunteneet aina. Ensitreffimme jääkylmässä kahvilassa venyivät kahvilan sulkuaikaan asti ja meidät heitettiin ulos! 😀 Esalla oli tuo ihana mummu-koira Mellu, jonka siis tapasin vasta noin 14-vuotiaana. Aivan valloittava tapaus! Ennen minua Esa oli niin sanotusti tavallinen kotikoiran omistaja. Minun myötäni Esa on tutustunut koiraharrastuksen maailmaan ja minä taas hänen myötään vapaaehtoistyön maailmaan meripelastuksen ja SPR:n kautta. Merestä on tullut meille yhteinen, tärkeä tekijä. Viikonloppu merellä nollaa pään arjesta niin että, maanantaiaamuna sitä miettii että mikähän se työkoneen salasana olikaan. Pelastuskoirahommat ovat ehdottomasti Esan juttu! Kartanlukeminen ja hajun kulkeminen maastossa ovat tälle vanhalle partiolaiselle helppoa kauraa siinä missä minä eksyn jo kääntyessäni 360 astetta itseni ympäri. Työskentelyparin tehtävät etsinnässä on siis helppo jakaa. Ihailen Esan motivaatiota sunnuntaiaamuisin aikaisin lähteä peko-treeneihin!

Blogissa tulee vilahtelemaan luultavasti hyvinkin paljon ystävieni koirien kuvia myös. Parhaan ystäväni Veeran kanssa näemme useita kertoja viikossa yhdessä koirien kanssa ja oikeastaan voisi sanoa että teemme kaiken yhdessä 😀 Rakas leirivaimoni Veera 😀 😀 😀