Tämä teksti tulee varmaankin olemaan pitkä, mutta asia on minulle ollut iso ja toivon kohtalotovereiden saavan ehkä jonkin oivalluksen itselleen tästä tekstistä.
Muistan kuin eilisen päivän ensimmäisen kisastarttini. Olimme ilmoittautuneet Millan kanssa Collieyhdistyksen 50v juhlatapahtuman yhteydessä järjestettävään agilitykisaan Hankasalmelle. Olin pahoinvoiva, hermostunut ja jalkani tuntuivat setsuurilta jo pari päivää ennen kisapäivää. Kisa-aamuna aamupala piti pakottaa kurkusta alas. Hyvin epämukava olo. Koin kuitenkin, että collieporukassa on mukavaa ja leppoisampaa aloittaa kisaaminen ensimmäistä kertaa.
Rataantutustuminen meni mukavasti eikä siinä kohtaa jännitys ollut se päällimmäinen asia mielessäni. Suunnittelin kulkureittini ja ohjauskuviot ja hoksasin myös tehdä plan B:n kun arvasin olevani myöhässä tietyssä kohtaa rataa. Oikeassahan minä olin ja plan B käyttöön! Radasta en kuitenkaan muista kovinkaan paljoa jälkikäteen. Poistuimme radalta jalat hoippuen, koirakin taisi kulkea hihnannokassa mukana kun suunnistin kohti lähimmäistä nurmikkoa ystävien luokse ja sinne jalkani pettivät alta.
Suoritusaikamme ei ollut mikään kovinkaan vauhdikas, mutta onnistuimme tekemään puhtaan 0-radan! Ainoina koko porukasta! Herranjestas! Me voitimme sen luokan! Palkinnoksi saimme hervottoman kokoisen ruusukkeen ja vielä suuremman pokaalin. Ja ensimmäisen hienon nousunollan merkinnän kilpailukirjaan sillä sekunnit olivat puolellani juuri sen karvan verran.
Muutamia agilitystartteja sitten teimme Turussa ja onnistuimme samaan nopeasti kasaan luokkanousuun vaadittavat tulokset. Kisajännitys ei ehkä aivan samalle tasolle sentään yltänyt enää, mutta ei kyllä paljoa puuttunutkaan. Loin itselleni tietynlaisen rutiinin ennen omaa vuoroani.
Olen jotenkin merkillinen jännittäjä. Luultavasti jännitän ja pelkään epäonnistumista, sitä että minä näytän tyhmältä. Sitä etten osaakaan. Olen kuitenkin itse itseni suurin kriitikko.
Nuorena tyttönä harrastin uintia. Se oli kivaa siihen asti kunnes minut pakotettiin kilpailuihin. Järkyttävä kokemus. Yritin uida rintauintia niin nopeasti kuin suinkin pystyin mutten edennyt mihinkään. Tämän minulle myös valmentaja nauraen maalissa kertoi. Tulin kilpailussa viimeiseksi. Ei se, että olin viimeinen ollut se paha asia, vaan se että muut odottelivat maalissa tovin ennen kuin minä sinne asti pääsin. Jollain tapaa koin tulleeni naurunalaiseksi (todellisuus ei luultavasti ollut näin, en tiedä, en kyennyt katsomaan tai ajattelemaan muita). Muistan kyllä isäni olleen mukana tukenani ja hän viisaita sanoja sanoi kisan jälkeen lohduttaakseen minua. Hän ei kuitenkaan pystynyt pyyhkimään pois valmentajan sanoja. Ei varmaan suuri yllätys, että uimaharrastus jäi siihen. Tai no, joku kilpailuhenkisempi siitä tietysti olisi voinut sisuuntua ja uida ensi kerralla paremmin ja treenata kovempaa. Tätä tekstiä oikolukiessa mieleeni tulee ajatus, että valmentaja varmaan tarkoitti sanojaan kannustaviksi ja halusi sanoa ääneen, että hän näki miten kovasti yritin. Herkkä tyttö ei tainnut osata vastaanottaa sitä niin vaan kuuli sen naurun äänessä.
Minulla ei varmaankaan ole siinä mielessä kilpailuviettiä, en tahdo verrata itseäni muihin. Pelastuskoirapuolella on ollut mukava harrastaa ja lähestyä kokeisiin osallistumista ihan uudelta kannalta. Se ei ole minulta pois, jos joku toinen saa tuloksen, vaan päin vastoin olemme yhdessä iloisia treenikaverin puolesta, että yhdessä tekemämme työ on kantanut hedelmää ja he pääsevät etenemään kohti ihan oikeita etsintöjä. Tottista treenattiin myös yhdistyksemme koulutuksissa ja Veeran kanssa. Kuitenkin se oli aina jännittävää. Hitsi, pelkkä treenaaminenkin jännittää. Huomasin sen eron, millainen itse olin ohjaajana kun kuka tahansa muu oli näkemässä. 1 henkilö ”yleisönä” ja minusta tuli jäykkä rautakanki, joka ei enää osannut rentoutua leikkimään koirani kanssa ja sanat tulivat suustani aivan väärin.
Sitten tuli minun ”vuoroni” ilmoittautua BH-kokeeseen. Vanha ahdistus nosti päätään. Ja isosti. Lykkäsin ja lykkäsin asiaa. Koira ei muka vielä ollut valmis. Ajattelin, että koiran tulee olla niin varma suorittaja, että BH-koe tulee menemään heittämällä läpi eikä minun tarvitse jännittää sitä, että koira ei pysy hallinnassani. Tavallaan ehkä siksi, että tiesin kisapäivänä oman pääni oleva harmaan sumuisesta hattarasta tehty ja siten koiralla on suurempi tilaisuus karata tms. Mikä tahansa katastrofi voisi tapahtua! Asiasta ehti omassa mielessäni tulla niin suuri möykkypeikko, että lopulta en pystynyt edes treenaamaan tottista. Muiden oli tosi vaikea tätä ymmärtää, miksi en vain kerää itseäni, mene ja tee.
Jonkinlaisen totaalisen tottistauon jälkeen ajatuksissani alkoi nousta, että koirahan tässä vanhenee. Tarvitsisi ihan oikeasti alkaa tehdä asialle jotakin, mikäli meinaan edistyä pelastuskoirahommissa sinne koetasolle asti. Sehän se sitten vasta se oikea koe on ja oikea haaste vaativuudessaan!
Pikkuhiljaa aloin treenata yksin koiran kanssa. Satunnaisesti treenasin Veeran kanssa. Treeniseuran kentälle en jostain syystä kyennyt menemään. Pääosin kuitenkin työstin koiran yksin koevalmiiksi. Etsin netistä kokeen, joka on kohtuullisen matkan päässä, mutta kuitenkin niin, että siellä todennäköisesti ei olisi paikalla tasan yhtään ketään tuttua. Hornantuuttiin siis! En kertonut kenellekään minne olin ilmoittautunut, sillä en halunnut yllätysyleisöä. Edes aviomiestäni en huolinut mukaani (tämä kyllä hieman harmitti sitten kokeen jälkeen myöhemmin).
Koepäivänä ajoin sikses hyvillä mielin Uuteenkaupunkiin ja kävin ilmoittautumassa treeniseuran kopissa. Jaloittelin tietysti koiran ja aivan hiukan siinä jotakin tottista tein sen verran, jotta koira näki missä ollaan ja mitä ollaan tultu tekemään. Pyrin olemaan leipomatta koiraa liikaa ja sen jälkeen pysyin erossa koirasta, jotta se ei keräisi itseensä minun jännityshormonejani. Kisapaikalla oli kiva,rento tunnelma. Manasin hetken, kun nappasin itselleni suoritusvuoron 1. Herranjumala!!! Väkisin puhuin itselleni järkeä, että on hyvä olla ensimmäisenä vuorossa, ei tarvitse kerätä enempää sitä jännitystä muita katselemalla. Muut kisaajat myös ihanasti tsemppasivat minua ja minä toki myös heitä. Kaiken lisäksi viimeinen parivaljakko teki tottiksensa jo aikamoisessa helteessä. Runsasturkkiselle Merkille se olisi ollut suuri haaste. Aamun ekana oli vielä mukava lämpötila.
Sitten se hetki tuli ja suorituksemme pääsi alkuun. Minulla oli suhteellisen hyvä olo tilanteeseen nähden. Jälkikäteen nyt osaan kuvailla, että löysimme Merkin kanssa yhteisen kuplan, jonka sisällä teimme oman suorituksemme. Niin tuomari kuin yleisökin oli kuplan ulkopuolella jotenkin harmaan verhon takana. Merkki teki elämänsä tottiksen!!! Se ei ole koskaan treeneissäkään tehnyt niin hyvää suoritusta ennen eikä jälkeen kuin se silloin teki. Voi miten ylpeä olin!! Saimme myös tuomarilta heti yllättyneet kehut, että näkee kuulemma että ollaan tehty töitä. Vitsit miten hyvältä se tuntui! Noh, jäihän sinne nyt fiilattavaa paljonkin, mutta aivan sama. Heittämällä läpi tottis! Kaupunkiosuudessa ei tainnut olla nykymuistini mukaan juurikaan muuta jännitettävää kuin se ohitettava koira, joka oli ainakin meille muriseva rotikka (tästä tietysti voidaan olla montaa mieltä oliko ohitettava koira valittu kokeeseen oikein). BH plakkarissa <3 Asia, josta olin vuosia haaveillut ja tällä jännittämisellä saatu suoritettua! Nosti kuulkaas pikkusen omatuntoa!
Palataanpa hetkeen, jolloin päätin alkaa työstää tottista uudelleen. Sattumalta silmiini osui kaksi kisajännittämiseen liittyvää luentoa, joihin onnistuin lyöttäytymään mukaan. Toinen luennoitsija oli Emma Hietarinta ja toinen Tsaun järjestämä tilaisuus, luennoitsijan nimeä en valitettavasti muista. Muistiinpanot ovat kyllä jossakin nimineen olemassa. Ne olivat äärettömän hyvät luennot, osuivat ja upposivat minuun. Voin lämpimästi suositella panostamista tällaisille luennoille.
Ihan alkuun en edes tehnyt varsinaisesti tottista vaan kävin leikkimässä Merkin kanssa treenikentällä ja siitä pikkuhiljaa pyydellä yhden tai kaksi liikettä ja taas leikittiin. Yritin palauttaa sen hyvän olon tunteen takaisin. Tein myös mielikuvaharjoitteita mielessäni. Samoin ajoin lihasmuistiin asioita ihan vain treenaamalla. Tein tottiskaaviota tietysti myös yksin ilman koiraa. Aloin ylipäätään kiinnittää enemmän huomiota siihen, miltä jokin asia tuntuu ja olenko siihen tyytyväinen. Aloin ehkä myös puhua avoimemmin. Pekoporukka saattoi ihmetellä ehkä asiaa, mutta koin, että haluan sanoa ääneen että mua jännittää. Todentotta, minähän jännitin aina ihan tavallisia peko-treenejämmekin! Siitäkin huolimatta, että he kyllä tukivat ja tsemppasivat ja ohjasivat. Aika monet treenikerrat he tämän saman laulun kuulivatkin 😀 Se jotenkin vain helpotti sanoa ääneen, että jännittää.
Mörkö olkapäällä on nyt pitkään ollut melko vaimea. En tiedä miten oikeasti tositilanteessa kävisi jos nyt ilmoittautuisin vaikkapa tokokisoihin. Hassua, että tätä kirjoitusta samalla kirjoittamalla prosessoin edelleen asiaa. Huomaan, että oma ajatukseni tokokisoistakin on muuttunut. Ei siellä oikeasti tarvitse kilpailla yhtään kenenkään kanssa. Ne jotka sijoituksista välittävät niin välittäkööt. Minä voin mennä tekemään sinne aivan oman suorituksen. Taidan tulla lukemaan tämän toteamuksen sitten kun asia on ajankohtainen 😀 😀 😀
BH:n suorittamisen jälkeen jotenkin vasta itse oivalsin, että kyllä Merkki osaa. Voin luottaa siihen, että se pysyy hallinnassani ja tekee kyllä parhainpansa. Muut tätä kyllä minulle vakuuttivat, mutta enhän minä uskonut. Osaavalle koiralle voi myös antaa vapauksia ihan eri tavalla. Se pystyy treenaamaan ilman rihman kiertämää aika pahassakin häiriössä, se ei karkaile minnekään metsässäkään jne. Kunhan missään ei ole oravia! 😀 😀 😀
Jollain tapaa tunnen olevani nykyään rennompi. Se liittyy jollakin tapaa tavoitteen saavuttamiseen. Tiedän koiran osaavan ja voin luottaa siihen. Näyttelyiden saralla esimerkiksi Peppin valioituminen vei lopulta minulta kehäjännityksen pois sen kanssa. Me molemmat rentouduimme ja siten Peppistä tuli helpompi esittää kehässä. Peppi nimittäin oli ihan yhtä kireä kuin viulunkieli kun minä jännitin viulunkielenä. Ja ehkä sitä aika, aikuistuminen, vanheneminen ja asioiden prosessoiminen tekee tehtävänsä myös.
