Otsikko ei nyt aivan vastaa tätä aloitusta, mutta en kertakaikkiaan voi vain hypätä edesmenneiden rakkaideni ohitse kertomaan suoraan siitä keitä meillä asuu.
Collie- ja koirataipaleeni on siis alkanut Millan (Suvinuoskan Anastasia) kanssa, joka syntyi 2003 helmikuussa ja eli lähelle 11-vuotiaaksi kunnes vatsasyöpä hänet vei. Milla oli aivan upea narttu, sellainen vähän vanhana syntynyt järkevä koira, jolla ei koskaan keulinut yli, mutta kyllä siitä vauhtia löytyi. Hän oli vähän hienohelma kyllä, mutta viimeiseen asti erittäin leikkisä ja toiminnanhaluinen. Milla ei ollut totinen suorittaja vaan sille tärkeintä oli yhteinen tekeminen rakkaan ihmisen kanssa ja hauskanpito. Milla oli tosi helppo koira, se toimi kuin ihmisen mieli ja unelma ensikertalaisen koiranomistajan käsissä. Millan kanssa ehdimme kokeilla ja harrastella matkan varrella monenlaisia lajeja ja olikin ilo huomata miten monipuolinen rotu meillä on. Agility oli ehdottomasti Millan juttu <3 Agilityssa ehdimme kisata muutamia kisoja ja nousimme nopeasti 2-luokkaan. Kakkosia emme kuitenkaan koskaan ehtineet korkata, sillä Millalle tuli agihallilla varvastapaturma, jonka seurauksena se ei enää kuntoutunut agilityharrastajaksi ja keksimme sitten muita aktiviteetteja.
Noin 1,5vuotta elelimme Millan kanssa kahden, kunnes sitten syntyi Peppi (Snowpaw Purple Angel). Tarkoitukseni ei ollut silloin vielä ottaa toista koiraa, mutta oli se siellä tulevaisuudessa suunnitelmissa. Näin Peppistä kuvan, RAKASTUIN! Itselleni tyypillisesti pohdin ja käänsin ja väänsin mielessäni, mitä pitäisi tehdä niin pitkään, että kasvattajallakin jo ”meni hermot” että koita nyt jo hyvä ihminen päättää. Järki ja tunteet. Tunteet voittivat, minun on saatava tämä pentu! Peppi olikin sitten hiukan erilainen collie Millaan verrattuna. Suhteellisen vaikea koira minun tasoiselleni koirankouluttajalle. Arki meillä oli itkua ja hammasten kiristystä, mutta onneksi myös paljon onnellisia hetkiä. Peppi opetti minua kovalla kädellä tai sanotaanko hampailla. Töistä kotiin palatessa parkkipaikalla oli monesti itku silmässä, mitähän tänään on tuhottu kotona työpäivän aikana. Mikään ei tuntunut sujuvan. Peppi sai kuitenkin kaiken anteeksi, ihan vain sillä että katsoin sitä, kaikesta huolimatta minä rakastin tuota koiraa! <3 Sitten lopulta ymmärsin liittyä harrastusporukoihin mukaan ja sain oppia tottelevaisuuden alkeita ohjauksessa. Siitä urkeni meidän yhteinen taipalemme parempaan suuntaan. Tottelevaisuustreenit alkoivat hyödyttää meidän perusarkeammekin helpommaksi.
Peppi, komisario Pepponen, oli totinen suorittaja, joka ei tehnytkään töitä minulle vaan itselleen. Katsokaa kaikki muut kuinka pätevä MINÄ olen! Myös Peppin kanssa kokeilimme monenlaisia lajeja ja kävi selväksi että toko on hänen juttunsa ehdottomasti ja rauhoittava jälki oli myös kivaa puuhaa. Agility, ei missään nimessä! Lähetin putkeen kasassa olevan koiran ja sieltä ulos tuli hurja kuumakalle, joka iski kiinni lähinnä liikkuvaan kohteeseen. Mutta ei se haitannut ettei Peppistä tullut agilitykoiraa. Aksasimme Millan kanssa ja Peppi teki tokoa, taidolla. Peppin kanssa aloimme olla lähellä kisakuntoa, mutta kisoihin ilmoittautuminen arvelutti niin paljon ettemme koskaan sitten korkanneet kisoja. Olen itse valtava jännittäjä ja pelkäsin miten oma jännitykseni kisoissa olisi näkynyt tässä kuumakallessa. En uskaltanut ottaa sitä riskiä ettei koira pysy hallinnassani. Kuumottavin poskin muistan SCY Turun alaosaston 40v juhlatapahtuman, jossa olimme tokonäytöksessä mukana. Yleisössä oli rotumme viisaita ”vanhoja” mukana, itse perustajajäsen Heljo Hirvisuota mukaanlukien. Mopo karkasi käsistä. Iltapäivän toiseen näytökseen emme enää rohjenneet osallistua. Missään nimessä en syytä koiraa, ongelma oli minun osaamattomuuteni sen käsittelyssä. Mitä vanhemmaksi Peppi kasvoi, sen paremmin me tulimme juttuun ja opin lukemaan ennakkomerkkejä Peppin touhuista. Vaikka meillä oli Peppin kanssa haasteita valtavasti, niitä onnenhetkiä oli arjessamme kuitenkin vaakakupissa enemmän. Peppi oli hyvin rakastettava omille ihmisilleen ja kyllä heistä muotoutui toimiva kaksikko Millankin kanssa. Milla ei johtajuudessaan päässyt helpolla sekään Peppin dominanssin vuoksi.
Silloin kun terveyskortit jaettiin pennuille, Peppin kortti oli valitettavan huono. Suuri pettymys niin kasvattajalle, joka oli sijoittanut pennun minulle kuin itsellekin. Niin pennun itsensä kannalta, minun kannaltani ja vielä jalostukselliseltakin kannalta. Lukuisia tulehduksellisia ongelmia, iho-ongelmia joita ei saatu kuriin kaikesta yrittämisestä huolimatta. Tätä kirjoittaessa silmäkulma kostuu taas. Tiedän tehneeni parhaani koiran kanssa ja se vain ei riittänyt. Oli aika päästää Peppi vihreille pelloille lintujahtiin vain 7,5 vuoden iässä. Yksi elämäni vaikeimmista asioista. Surutyötä olin tehnyt jo pitkään etukäteen, mutta tein sitä vielä pitkään kuoleman jälkeenkin.
Kohta Peppin menetyksen jälkeen tapasin aviomieheni Esan, jolla oli vanha pystykorvasekoitus Mellu. Meidän koirallinen uusioperheemme oli kyllä niin Match Made in Heaven <3 Kaksi eläkeläisrouvakoiraa, jotka arvostivat samoja asioita. Ollaan ystäviä ja annetaan toiselle silti tilaa. Hoikistuttuaan Mellusta kuoriutui vauhdikas lenkkeilijä ja hän virkistyi muutoinkin saatuaan koirakaverin ja sai siten jatkoaikaa viettää mukavia leppoisia eläkepäiviä. Kun ajattelen Mellua, ensimmäiset sanat jotka siitä tulevat mieleeni, ovat sinnikkyys ja päättäväisyys sekä tarkka kompassi. Se, miten ponnekkaasti hän yritti kääntyä takaisin kotiin lenkiltä, kun oli omasta mielestään kävellyt riittävästi. Se, miten ilmiömäinen gps sillä oli päässään kun se tiesi mistä kannattaa oikaista, että pääsee pian takaisin kotiin. Kun lenkkeilyn ilo löydettiin, Mellu jaksoi pitkiä lenkkejä yhdessä kanssamme ja se lähti mielellään lenkille metsään. Lopulta kuitenkin vanhuuden vaivat alkoivat tulla esiin ja samaan aikaan Millan vatsasyöpä alkoi näyttää ensimmäisiä oireitaan. Millan kunto meni nopeasti huonoksi ja niin lopulta teimme raskaan ratkaisun, mutta koirille mielestämme oikean. Tytöt pääsivät yhtä matkaa taivaaseen <3 Suru oli musertava ja koti oli tyhjä. Päätimme nauttia hetken koirattomasta elämästä ja mennä minne milloinkin huvittaa vailla odottavia sitoumuksia kotona.
Vuoden verran ajatus tuntui hyvältä ja siitä puolen vuoden päästä meille muutti merlenarttu Merkki, Irokon The Shining. Aiemmin olin sanonut, että meille ei koskaan tule niin ruman väristä koiraa kuin merle on. Niin se vain kävi, että minä rakastuin Merkkiin. Vielä pennunhakureissulla kasvattajan luona keskustelimme kumman nartuista kotiimme saan. Vauhdikkaan trikkinartun, vai rauhallisemman merlen. Tavallaan pelkäsin että trikkinarttu muistuttaisi minua liikaa Millasta, mutta toisaalta olin jo rakastunut merleen Merkkiin ja sen lisäksi sain sen leikkimään kanssani paremmin kuin trikkinartun. Uskoin, että rauhallisemmassa siskossa riitti kyllä meille ihan riittävästi virtaa. Ja toden totta, kyllä on riittänyt!
Tätä kirjoittaessa Merkki on nyt 6,5vuotias. Merkki on aivan mielettömän ihana koira! <3 Merkki on tuonut elämäämme valtavasti iloa ja sisältöä. Merkki saa tänne blogiin oman sivunsa kokonaan, jossa kerron siitä tarkemmin. Merkki tuli meille sillä ajatuksella, että haluaisimme kouluttaa siitä pelastuskoiran. Olemme puolisoni kanssa vapaaehtoistyön ”sekakäyttäjiä” ja tuntui luonnolliselta yhdistää koiraharrastus myös siihen. Merkki kouluttautui lähes koevalmiiksi pelastuskoiraurallaan, valitettavasti selkäongelmat nostivat siinä kohtaa päätään ja jouduimme keksimään sille kevyempiä harrastuksia.
Aika neljännen collien! Merkki on nyt kartuttanut itselleen sen verran käytöstapoja ja ikää, että on sopiva hetki ottaa seuraava koira kasvamaan tähän perheeseen. Merkki on myös äärettömän leikkisä ja ajattelen, että pennun kasvettua hieman heistä tulee oivat ystävykset. Kun on leikkikaveri olemassa aina omasta takaa, niin Merkkikin ”viitsii” juosta metsässä enemmän joka taas pitää sen paremmassa kunnossa selkäasioita silmällä pitäen.
Myrsky, Crofter´s Only Sailor Jenny, on tätä kirjoittaessa 8 viikkoa ja 1 päivän vanha pieni tirri <3 Ja hän on siis asunut meillä viikon. Arkemme on tällä hetkellä kokenut myrskyn ( 😀 ) ja moni asia on hieman hakusessa, mutta kyllä se sieltä ajan kanssa helpottuu ja asiat alkavat rullata. Myrskyn saapuminen on ollut Merkille aika muljautus, sitten kuitenkin. Merkki on aina rakastanut pentuja, ja ystävien pennut ovat saaneet kiipeillä päällä ja tehdä ihan mitä vaan ja Merkki on vaan rakastanut ja pikkuhiljaa sitten iän myötä alkanut opettaa ystävien pentuja miten aikuisten kanssa ollaan. Mutta ystävien pennuthan eivät olekaan täällä kotona 24/7. Myrskylle onkin aivan uudet säännöt! Sisätiloissa Merkkiä sylettää koko pentu, mutta ulkona ollaan kavereita. Sisällä Myrsky on saanut muutaman korvatillikan kun Merkki on kertonut haluavansa olla rauhassa. Ensisijaisesti Merkki kuitenkin väistää ja pyrkii olemaan ystävällinen pennulle. Ihan jokaisesta törmäyksestä ei sentään korvatillikoita jaella. Viikko tässä nyt yhteiseloa takana ja lähentymistä tapahtuu koko ajan. Eilen illalla nukuttiin jo samalla pedillä. Kyllä se tästä!
No itse Myrsky sitten! Olin jo pidempään seuraillut netin kautta erinäisiä asioita ja tutustunut myös erääseen urokseen josta kovasti pidän. Ajattelin että siitä voisin vaikka haluta pennun. No kävipä niin että kuulin tulevasta yhdistelmästä ja jäin odottelemaan nimenomaan siitä yhdistelmästä pentua. Valitettavasti pentuja siitä astutuksesta ei tullut, mutta kasvattajalla oli tulossa myös toinen pentue, joka oli hyvinkin mielenkiintoinen. Sukutaulusta löysin itselleni jälleen ripauksen itselleni mieluisia jenkkisukuja, ripauksen Merkin sukuja ja vähän uutta. Merkki on Myrskylle isotäti isän kautta. Jalostuksellisesti minulle hyvin kiinnostava sukutaulu siis.
Kävin tutustumassa pentueen vanhempiin (itseasiassa pentue oli silloin jo syntynyt, naperot olivat 3-viikkoisia) ja pidin näkemästäni kovasti. Kaikki mitä kuulin niin vanhemmista kuin muistakin sukulaisista oli tosi lupaavaa pennun lähtökohtia ajatellen ja juuri sellaista tyyppiä josta pidän. Taikauskoa tai ei, mutta pentueen teemakin sattui vielä sopimaan meille merihenkisille ihmisille kuin nenä päähän.
Sailor-pentueeseen syntyi 2 merlenarttua. Tällä kertaa minulla ei ollut niin minkään sortin väliä pennun värillä. Ja kappas, minä joka en muka pitänyt merlestä olenkin nyt 2 merlenartun omistaja 😀 Ei vaineskaan, olenhan minä merlelle lämmennyt jo tässä muutamien Merkin vuosien aikana. Myrsky on tullut meille tietysti rakkaaksi perheenjäseneksi ja arjen ilostuttajaksi, mutta myös harrastuskoiraksi. En vielä tiedä, mitä hänen päänsä menoksi keksitään.
Luulisi, ettei hänestä ole vielä paljoa kerrottavaa viikon yhteiselon jälkeen, mutta oikeastaan Myrsky on syy tämän blogin syntyyn. Ajattelin, että tällä ehkä säästän niitä Facebook-ystäviäni, jotka eivät jaksa lukea viittä kertaa päivässä Myrskyn kuulumisia. Myrsky saa tänne tietysti myös oman sivunsa, jossa kerrotaan hänestä tarkemmin speksejä. Katsotaan miten kauan tämä blogi-innostus kestää, 3 päivää? 3 viikkoa? vai kenties pidempään? Aika näyttää.
Viimeisenä muttei vähäisimpänä esiteltäköön vielä aviomieheni Esa. Hän oli koiraihminen jo tavatessamme. Olemme löytäneet toisemme vasta ”vanhoilla päivillämme” mutta kun tapasimme, tuntui kuin olisimme tunteneet aina. Ensitreffimme jääkylmässä kahvilassa venyivät kahvilan sulkuaikaan asti ja meidät heitettiin ulos! 😀 Esalla oli tuo ihana mummu-koira Mellu, jonka siis tapasin vasta noin 14-vuotiaana. Aivan valloittava tapaus! Ennen minua Esa oli niin sanotusti tavallinen kotikoiran omistaja. Minun myötäni Esa on tutustunut koiraharrastuksen maailmaan ja minä taas hänen myötään vapaaehtoistyön maailmaan meripelastuksen ja SPR:n kautta. Merestä on tullut meille yhteinen, tärkeä tekijä. Viikonloppu merellä nollaa pään arjesta niin että, maanantaiaamuna sitä miettii että mikähän se työkoneen salasana olikaan. Pelastuskoirahommat ovat ehdottomasti Esan juttu! Kartanlukeminen ja hajun kulkeminen maastossa ovat tälle vanhalle partiolaiselle helppoa kauraa siinä missä minä eksyn jo kääntyessäni 360 astetta itseni ympäri. Työskentelyparin tehtävät etsinnässä on siis helppo jakaa. Ihailen Esan motivaatiota sunnuntaiaamuisin aikaisin lähteä peko-treeneihin!
Blogissa tulee vilahtelemaan luultavasti hyvinkin paljon ystävieni koirien kuvia myös. Parhaan ystäväni Veeran kanssa näemme useita kertoja viikossa yhdessä koirien kanssa ja oikeastaan voisi sanoa että teemme kaiken yhdessä 😀 Rakas leirivaimoni Veera 😀 😀 😀